Lähdemme lyhyelle lähilomaselle perjantaina puolen päivän jälkeen. Kohteena Hämeenlinna, koska lauantaiksi meidät on kutsuttu tutustumaan naapuriemme ”Mökkeröön”, jota he ovat huolellisesti pari kesää kohennelleet kesäkodikseen. Mökkerö on vain viitisentoista kilometriä Hämeenlinnasta, Vanajaveden rannalla. Miksei sitten samaan reissuun yhdistäisi muutakin mukavaa.
Hämeenlinnassa on Hämeen linna. En muista siellä koskaan aikaisemmin käyneeni, joten se ilman muuta osaksi iltapäivämme ohjelmaa. Mitäpä muuta. Jospa iltaohjelmaksi löytyisi vaikkapa kesäteatteria. Ja löytyyhän tuota.
Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa pyörii Ihmisen poika -niminen musiikkikomedia Yö-yhtyeen hiteillä, käsikirjoittajana Mikko Kivinen yhdessä teatterin johtajan Otto Kanervan kanssa. Sinne siis liput illaksi ja jopa onkin riittävästi ohjelmaa lyhytlähilomasellemme. Näyttelijäkaartikin vaikuttaa mielenkiintoiselta. Mukana ovat hämeenlinnalaisen kesäteatterin legenda Kai Hyttinen, Syke TV-sarjan Valtteri Lehtinen, monesta yhteydestä tuttu Sanna Saarijärvi, Idols- ja Voice of Finland kisoissa menestynyt Annica Milan sekä oopperalaulaja Päivi Pylvänäinen, näyttelijämiehensä Kalle ja heidän tyttärensä Elsa.
Karttaa katsottuani totean, että Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri sijaitsee Hämeen linnan pohjoispuolella sijaitsevassa Kaupunkipuistossa, runsaan kahden kilometrin kävelymatkan päässä Aulangolta. Siispä majoitusta varaamaan perinteikkäästä Hotelli Aulangosta, joka on nykyisin osa Scandic-ketjua. Saamme samalla liikuntaa, ei huolta pysäköinnistä ja voi huoletta myös nauttia väliaikatarjoilusta. Sääennustekin lupailee perjantai-illaksi selkenevää, tosin kuluneen kesän lämpöaallon jälkeen myös viileähköä säätä.
Voimakassateisen, paikoin suorastaan myrskyisen ajomatkan päätteeksi saavumme Hämeenlinnaan. Ennen linnaan tutustumista käymme lounaalla ja teemme pikaisen kierroksen kaupungilla. Sade lakkaa ja aurinko tulee taas esille. Sateen jäljiltä sää on viileä, mutta alkaa auringossa lämmetä nopeasti. Linnan ympärillä olevassa puistossa on maanantaina aloitettu saneeraus, jonka seurauksena linnan parkkipaikka on pois käytöstä. Saamme auton pysäköidyksi Militaria-museon parkkipaikalle, josta on kymmenen minuutin kävelymatka linnan tällä hetkellä ainoalle auki olevalle eteläiselle kivisillalle.
Hämeen linna on yksi jäljellä olevista restauroiduista ja yleisölle avoimista kolmesta manner-Suomen keskiaikaisista linnoista. Muut kaksi ovat Turun linna ja Savonlinnassa sijaitseva Olavinlinna. Noihin kahteen muuhun olen aiemmin tutustunut.
Linnan esitteen mukaan Hämeen linna on rakennettu todennäköisesti 1200-luvun lopulla sotilastukikohdaksi Ruotsin ja Novgorodin rajalle. Nykyinen ulkoasu on peräisin 1520-luvulta. Vuonna 1837 linna muutettiin vankilaksi C.L. Engelin suunnitelman mukaisesti. Yleisölle linna on avattu 1979 parikymmentä vuotta kestäneen restauroinnin jälkeen. Osa linnakokonaisuutta on Vankilamuseo, joka tunnettiin Hämeenlinnan naisvankilana aina 1970-luvulle saakka.
Linnakierros sujuu sutjakkaasti. Koulut ovat tällä viikolla alkaneet ja linnaan tutustujien määrä vaikuttaa varsin maltilliselta. Tilaa kulkea on reilusti ja toteamme, että ruuhkattomanakin sisätiloissa on melkoisen lämmintä. Mitä se mahtaisi ollakaan, mikäli kävijöiden määrä olisi moninkertainen.
Parituntisen ja mielenkiintoisen sekä antoisan linnakierroksemme jälkeen kävelemme takaisin autolle ja otamme suunnan kohti Aulankoa.
Aulangolla olen viimeksi ollut toukokuussa 2009, yli kuusitoista vuotta sitten. Silloin Hotelli Aulangossa järjestetyssä Kehitysvammaisten Tukiliiton liittokokouksessa olin yksi neljästä ehdokkaasta Tukiliiton puheenjohtajaksi. Tulin valituksi ylivoimaisella äänten enemmistöllä. Silloinen vierailu muodostui ehdokkuuteni johdosta sen verran erikoiseksi, etten juurikaan löydä muistoistani mielikuvaa itse hotellista. Sen verran sekaisin silloin lienen saamastani yllättävän ylivoimaisesta luottamuksesta ollut, että unohdin hotellista poistuessani myös maksaa laskun. Kotiin päästyäni muistan sitten hotellin soittaneeni ja annoin luottokorttini tiedot.
Toinen muisto Hotelli Aulankoon liittyy vanhemmilleni siellä vuoden 1974 joulukuussa yhdessä sisarusteni kanssa, vanhemmilleni täytenä yllätyksenä järjestämäämme 30-vuotishääpäivään. Vanhempani vihittiin Helsingin Saksalaisessa kirkossa 15.12.1944 ja heidän oli määrä lähteä häämatkalle Aulangolle. He ovat meille kertoneet, että koska oli vielä sota-aika, oli kulkeminen paikkakunnalta toiselle vaikeaa ja aina yhtä epävarmaa. Vihkiseremonian ja sitä seuranneen päivällisen jälkeen juhlaväki saatteli heidät häämatkalle ja matka Aulangolle onnistui poliisiauton kyydissä.
Tuohon aikaan hotelli toimi sen ensimmäisessä vuonna 1938 valmistuneessa tornimaisessa aikansa merkittävimpiin kuuluneessa funkisrakennuksessa, jonka olivat suunnitelleet arkkitehdit Märta Blomstedt ja Matti Lampén. Samat arkkitehdit olivat yhdessä arkkitehti Pauli Blomstedtin kanssa suunnitelleet myös Hotelli Pohjanhovin Rovaniemelle. Hotelli Aulankoa pidettiin tuolloin arkkitehtuuriltaan sensaationa, joka keräsi kehuja ulkomaita myöten. Blomstedt ja Lampén suunnittelivat myös hotellin sisustuksen. Vuodepaikkoja silloisessa Hotelli Aulangossa oli yhteensä 250, ja sen suureen ravintolasaliin mahtui 760 asiakasta.
Ensimmäistä kertaa Hotelli Aulankoa laajennettiin vuonna 1963, jolloin valmistui Märta Blomstedtin suunnittelema pieni funkistyylinen laajennus. Vuosina 1970 ja 1973 rakennettiin arkkitehti Aarne Ehojoen piirtämät nykyaikaiset matalajahkot laajennusosat, jotka muuttivat kokonaisuuden ilmeen totaalisen toisenlaiseksi.
Vuoden 1974 joulukuussa siis vietimme vanhempieni 30-vuotishääpäiväjuhlaa aika lailla vast’ikään uudistuneessa Hotelli Aulangossa. Muistan tuolta ajalta pitkät käytävät, joita pitkin täysin tietämättömiä ja yllätettyjä vanhempiamme johdateltiin Lahdesta heidät kuljettaneen taksimatkan päätteeksi kohti heille varattua sviittiä. Tuohon sviittiin väliovella kytketyyn naapurihuoneeseen olimme me jälkikasvu piiloutuneet. Huoneeseen perille päästyään ja luettuaan heille jätetyn tervetulokirjeen, heidän tuli kirjeen ohjeen mukaan koputtaa väioveen, josta me kaikki sitten vyöryimme sviitin puolelle heitä onnittelemaan. Tunteikas hetki, jota en hevillä tule varmaan koskaan unohtamaan. Vielä näin melkein 51 vuoden jälkeen se elävänä palautuu nytkin mieleen.
Silloin uutuuttaan hohtanut Hotelli Aulanko oli tänään melkoinen pettymys. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt tuonne yli viiden vuosikymmenen taakse. Olin varannut meille hieman paremman superior’íksi luokitellun avaran huoneen, jota markkinointiin hotellin nettisivuilla siihen kuuluvalta parvekkeelta avautuvine puisto- ja/tai järvimaisemineen. Huoneemme toki oli puston yli järvelle avautuvaan näkymään päin, mutta minkäänlaista järvi- tai puistomaisemaa sieltä ei avautunut. Suoraan parvekkeen edessä kasvoi sankka puusto. Se peitti näkymät, vaikka olimme ylimmässä kerroksessa. Itse parveke oli kylläkin pikemminkin terassi, mutta niin ankean betoninen, sammalta kasvava ja likaisen tuhruinen, ettei sinne viitsinyt jalkaansakaan astua. Tämän ison terassin kalustuksena oli vieraiden viihtymystä takaamassa kaksi pientä tuolia.
Itse huone, tämä superior, oli 25 neliön hotellihuoneeksi ahdas ja tunkkainen, kalustus ei ehkä ihan sieltä 1970-luvulta, mutta kuitenkin varsin aikansa eläneen oloinen ja sisään tultaessa tuoksahti hieman tunkkaiselle, vanhalle hotellille. Onneksi helteet olivat jo takanapäin, koska huoneessa ei vaikuttanut olevan ilmastointia. Onneksi oli tuo parvekkeen ovi, josta raitista ilmaa sai sisään roppakaupalla. Huoneen kylpyhuonetilassa tuli hiki kuin saunassa. Pyyhkeiden kuivatusteline oli niin tulikuuma, että siinä saattoi melkein hankkia itselleen palovammoja. Sen lämpötilaan en havainnut minkäänlaista säätämisen mahdollisuutta. Kylpyhuoneessa ei ollut suomalaisten hotellien vakiovesikalustetta, bidesuihkua. Vipuhana edusti ehkä 1980-lukua (ellei ollut alkuperäinen), lavuaaritaso oli kovin alhaalla ja kylpyammeen suojapelti repsotti osin irrallaan.
Hotelli Aulanko oli suuri pettymys. Se ei lainkaan vastannut sitä, millainen hotelli se minun muistoissani oli ja toisaalta, mitä voisi huonehinnoittelun perusteella olettaa. Booking.com -sivustolla superior huoneen peruutuskelpoinen hinta olisi ollut 240 €, hotellin omilla sivuilla vastaava jäsenhinta 214 €. Maksoin huoneestsa Scandicin omien sivujen kautta PEN-tunnuksella (eläkeläishinta) varattuna 149 €. Laskun saatuani hämmästyin, siinä oli kylpylän hintaan kuuluvaksi osuudeksi kirjattu 27 €, hintaan kuuluva aamiainen maksoi 20,08 € ja itse huonehinta oli 101,92 €. Etukäteen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta varata huonetta ilman kylpylänkäyttöoikeutta eikä ilman aamiaista.
Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri (HUK) sen sijaan oli erinomaisen positiivinen kokemus. Joskin kirjaimellisesti tummia pilviä alkoi kerääntyä teatterikokemuksemme ylle sen lähestyessä. Juuri ennen teatterille saapumistamme alkoi kaatosade ja sitä kesti parikymmentä minuuttia. Sade kuitenkin taukosi ennen esitystä eikä päinvastaisista ennusteista huolimatta enää jatkunut. Teatterin katsomo on katettu, mutta kurjaa olisi kaatosateessa ollut katsoa avoimen taivaan alla olleen näyttämön puolella työtään tekevien taiteilijoiden toimintaa.
Teatterin käsiohjelmassa kerrotaan, että idea tämän vuoden näytelmään oli tullut Yö-yhtyeen jo edesmenneeltä Olli Lindholmilta. Hän oli ollut yleisössä 2018 kesällä, jolloin esitettiin Juha Tapion musiikkiin perustuvaa Kaksi Puuta -näytelmää. Lindholm oli teatterinjohtaja Otto Kanervalta kysynyt, josko näytelmän voisi tehdä myös Yö-yhtyeen musiikkiin. Tuossa tilaisuudessa oli lyöty kättä päälle ja nyt viimein nähdään Ihmisen Poika -näytelmä Hämeenlinnassakin. Aiemmin sitä on esitetty jo Raumalla. Yö-yhtyekin on tuotannossa ja esityksessä vahvasti mukana, yhtyeen jäsen Mikko Kangasjärvi toimii teatteriesityksen kapellimestarina.
Itse näytelmä on varsin viihdyttävä. Se kertoo syrjäisestä Haapakorven kylästä, pienestä ja eristäytyneestä kyläyhteisöstä, jossa aika on pysähtynyt. Kaikki on kuten ennenkin, koska ennen kaikki oli paremmin. Kylään saapuu kierrätyskoordinaattori, jonka tavoitteena on uudistaa erityisesti jätteiden käsittelyä. Kylässä kun edelleen kaikki jätteet piilotetaan syvään maakuoppaan, kuten on aina ennenkin tehty. Juoneen sisältyy tietysti myös vahva annos romantiikkaa, niin kylän nuorempien kuin vanhempien asukkaiden välillä. Lopussa paljastuu myös suuri salaisuus, jonka myötä parinmuodostuskin menee kokonaan uusiksi.
Yö-yhtyeen musiikki siivittää juonta mainiosti eteenpäin. Esitykseen mahtuu monta koskettavaa Yön hittiä, niistä ehkä kaikkien koskettavin, ”Rakkaus on lumivalkoinen” sijoittuu esityksen loppupuolelle. Sen esittää upeasti laulava Siljan-roolissa esiintyvä näytelmän nuorin taiteilja Elsa Pylvänäinen. Kun lauluun lopuksi yhtyy koko ensamble, nähdään yleisössä runsaasti silmäkulmiaan kuivaavia katsojia.
Hieno kokemus, jota mielelläni suosittelen. Luvassa on elokuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna yleisön pyynnöstä kolme ylimääräistä esitystä, jotka kaikki toteutetaan ”sing-along” -esityksinä. Laulujen sanat tullaan heijastamaan näyttämön molemmin puolin sijoitettaville näytöille.
Raikkaassa elokuisessa illassa taivallamme Kaupunkipuiston läpi rantaraitille, jota pitkin kävelemme takaisin Aulangolle.
Huomenna on luvassa odotettu mökkipäivä Vanajaniemessä järven rannalla, takuuvarmasti hyvässä, vuosikymmenet naapureinamme asuneiden ystäviemme Erkan ja Minnan seurassa.
JYRKI PINOMAA 