Kolumnit – Tukilinja

Viisi virkettä vammaisuudesta

• Tukilinja 01/2007, Jyrkin sanoin -kolumni

Valta vaihtui Suomessa. Uuden hallituksen ohjelma ”Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi” kohottaa jo nimessään toiveet myös vammaisten ihmisten kannalta aikaisempaa paremmasta Suomesta. Ohjelman julkistamista seuraavana aamuna ahmin ohjelman sisältöä etsien hallituksen lupauksia vammaisille. Vihdoin sivulla 41 on tekstiä aiheesta yhteensä viiden virkkeen verran.

Ensimmäinen virke: ”Vammaisten oikeudenmukaisen aseman turvaamiseksi laaditaan vammaispoliittinen ohjelma, jossa linjataan seuraavien vuosien vammaispolitiikan keskeiset toimenpiteet.” Edellinen hallitus tuotti vammaispoliittisen selonteon ja tämä uusi lupaa nyt laatia peräti ohjelman. Se, että ohjelmassa linjataan toimenpiteitä ei ole vielä itse toimenpiteitä ja niitä tässä jo vihdoin tarvittaisiin. Pelkillä linjauksilla kun ei vielä turvata kenenkään oikeudenmukaista asemaa.

Toinen virke: ”Jatketaan vammaispalvelulain ja erityshuoltolain yhdistämistä.” Tämä yhdistäminenhän  aloitettiin jo edellisen hallituksen aikana. Selvityshenkilöt raportoivat. Järjestöväki ja ministeriön virkamiehet tekivät arvokasta valmistelutyötä, mutta sitten koko prosessi pysähtyi. Jokseenkin valmis laki jäi, kuten eräs keskeinen poliitikko minulle totesi ”laiskanläksyksi seuraavalle hallitukselle”. No nyt sitten tämä laiskanläksyläinen kertoo tunnollisena jatkavansa yhdistämistä. Suoriutuneeko hallitus läksystään. Ainakin lupaa jatkaa yhdistämistä.

Kolmas virke: ”Kehitetään vammaisten henkilökohtaista avustajajärjestelmää vaiheittain.” Tarkoituksena varmaan on kuitenkin kehittää henkilökohtainen avustaja –järjestelmää, ei henkilökohtaista avustajajärjestelmää, mikä se sitten lieneekään. Minkälaisia vaiheita mahtaa tällä hallituskaudella olla odotettavissa. Viime kauden vaiheet ovat vielä tuoreessa muistissa – toteutetaan, ei toteutetakaan, toteutetaan, ei toteutetakaan, toteutetaan edes osa, ei toteuteta sitäkään osaa. No nyt ei kerrotakaan muuta kuin että kehitetään.

Neljäs virke: ”Kunta – ja palvelurakenneuudistukseen liittyen vahvistetaan vammaispalvelujen rahoitusta sekä kehitetään palvelujen järjestämis- ja tuottamistapoja vammaisten yhdenvertaisuuden toteutumiseksi.” Mitä tarkoittanee se, että vahvistetaan rahoitusta? Sitäkö, että kun useampi kunta lyö hynttyyt yhteen, niin  syntyy isompi kasa rahaa – vai olisiko tähän kätkettynä ihan oikeasti se todella tärkeä asia, että valtion tulisi ottaa suurempi vastuu vammaispalvelujen rahoittamisesta. Rohkenen epäillä.  Rohkenenpa epäillä myös virkkeen loppuosaan kirjatun kehittämistyön tuloksellisuutta. Suurin ongelma ei liene ollut palvelujen järjestämis- ja tuottamistavoissa, vaan kuntien haluttomuudessa noudattaa lakeja. Monet palvelut ovat siksi jääneet kokonaan järjestämättä ja tuottamatta.

Viides virke: ”Tuetaan vammaisten henkilöiden aktiivista osallistumista yhteiskuntaan ja työelämään.” Kovin on koreasti ja korkealentoisesti kirjattu. Mutta mitä mahtaa tämä toteamus sisällään pitää. Ohjelmatekstissä tämän lauseen perässä hallitus kertoo tavoitteekseen esteettömän yhteiskunnan, jossa kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet ja että erityistä huomiota on kiinnitettävä esteettömyyteen tietoyhteiskunnassa, mm hyödyntämällä uusia mahdollisuuksia turvata palveluja vammaisille. Ja höpsis. Sieltäkö ne ADSL-johtoja pitkin alkavatkin palvelut virrata? Suurin tarve taitaa kuitenkin olla ihan toisen laatuisista palveluista.

Odotukset ovat olleet vammaisten ihmisten ja heidän läheistensä joukoissa suuret. Edellisen hallituksen lupaukset jäivät toteutumatta. Tämän hallituksen ohjelmasta on vaikeaa edes löytää niitä. Vain viisi virkettä vammaisista. Mutta kuitenkin, sentään nuo viisi virkettä, joihin voi tarttua ja joiden viestin voi kuulla toisinkin. Kun ne yhdistää koko ohjelman komean otsikon sanomaan vastuusta, välittämisestä ja kannustamisesta, voidaankin jo ehkä lukea lupauksia. Suunta on oikea. Tahti on vain niin tuskastuttavan verkkainen.

Kesälläkin kaikki voisi olla toisin

• Tukilinja 02/2007, Jyrkin sanoin -kolumni

Kesä tuli jälleen kerran. Suloinen Suomen suvi. Lämmön ja valon aika, josta yleisesti aina hehkutetaan sen meille suomasta  mahdollisuudesta ladata akkuja ja kerätä voimia pitkää pimeää syys- ja talvikautta varten. Mutta tilanne ei aina kaikkien kohdalla ole tällainen.

Monissa vammaisperheissä koulujen lomakausi rikkoo pahasti lukuvuoden aikaisen turvallisen rytmityksen, jonka varassa usein varsin työläästä arjesta kyetään jotenkuten selviytymään. Kesän tullen monien vanhempien sekä kekseliäisyys että kestävyys joutuvat kovalle koetukselle. 

Itselleni nousee mieleen muistoja suoranaisista inhon ja vastenmielisyyden tunteista koko kesäkautta ja varsinkin omaa kesälomaani kohtaan. Elettiin aikaa, jolloin kesät muodostuivat meidänkin perheessämme melkoiseksi koettelemukseksi kun monivammaisten poikiemme kouluvuoden arkirytmi katkesi tuskastuttavan pitkäksi kymmenen viikon rupeamaksi. Koulujen rutinoidun ja säntillisen ohjelman tilalle oli poikien ajankuluksi ja päivien jaksottamiseksi luotava oma strukturoitu ja tarkkaan aikataulutettu päiväohjelma, jonka turvin selvittäisiin taas koulujen alkuun saakka.

Omien voimien ja edes joka toisen yön riittävän yöunen varmistamiseksi kehitimme vaimoni kanssa yhteistuumin järjestelmän, jossa me vanhemmat saimme nukkumavuoron vuoroaamuin. Tuntui todella taivaalliselta, että edes joka toisena loma-aamuna saattoi poikien herätessä viiden kuuden välillä kääntää vain kylkeä ja luottaa siihen, että puoliso hoitaa tämän aamun perushoidon pesuineen, vaipanvaihtoineen, puuroineen, lääkityksineen ja tarpeellisine viihdykkeineen.

Tästä innovaatiostamme tosin oli seurauksena se, että elimme koko oman vuosilomani ajan omituista kahden vuorokauden rytmiä, jolloin varhain herätyn aamun iltana väsyneenä yritti sinnitellä valveilla mahdollisimman pitkään, jotta seuraavana aamuna kykenisi nauttimaan kiireettömän aamun nukkumisvuorosta ja päinvastoin. Joka toinen päivä oli pitkä ja joka toinen puolestaan lyhyt. Tuntui, että vuorokausirytmi oli täysin sekaisin.

Omaishoitajana poikien syntymästä lähtien toimineelle vaimolleni koulujen kesälomat muodostuivat vieläkin haasteellisemmiksi – hän kun pyöritti omaa ”kesäleiriämme” vielä sen toisetkin viisi viikkoa, joka sijoittui minun vuosilomani ulkopuolelle.

Meidän kohdallamme loma-aikojen pelastukseksi saimme onneksi jo vuosia sitten aikaiseksi toimivan tilapäishoitojärjestelmän. Nykyinen koulujen loma-ajan rytmityksemme perustuu ajatukseen kaksi viikkoa kotona kaksi tilapäishoidossa. Se on suonut meille mahdollisuuden myös ihan oikeaan lomanviettoon eikä kesäloman lähestyminen enää nostata samanlaisia kauhuntunteita kuin joskus ennen.

Mutta tiedän, että me olemme tässä suhteessa etuoikeutettuja. 

Tilapäishoitoa on edelleenkin sen kysyntään nähden tarjolla aivan liian vähän. Erityisesti kesäajan tarjontaan saattaa vaikuttaa myös se, että olemassa olevienkin tilapäishoitopaikkojen henkilökunnan pitää pystyä käyttämään omat vuosilomansa. Tästä syystä nämä vähätkin paikat pidetään kesällä osan aikaa suljettuina. Myöskään vammaisjärjestöjen järjestämät erilaiset leirit eivät pysty riittävästi paikkaamaan tilapäishoidon tarjonnan vähäisyyttä.

Ratkaisuna tähänkin olisi toimiva henkilökohtainen apu –järjestelmä. Tarkoitan sitä, että jokaisella vammaisella olisi ympärivuotisesti lain turvaama oikeus saada apua silloin ja siellä kun hän sitä tarvitsee. Vammainen, joka tarvitsee avustajan apua käydäkseen koulua, tarvitsee sitä aivan varmasti myös koulun loma-aikoina. Kysymyshän on normaalista arjesta selviytymisestä. Nyt heidän ”avustajinaan” toimivat loma-aikoina omat, jo muutenkin kuormitetut vanhemmat. Ja samaan aikaan koulujen palkkaamien avustajien työsuhde katkaistaan koko kesän ajaksi.

Henkilökohtainen apu on mahdollinen

• Tukilinja 03/2007, Jyrkin sanoin -kolumni

Vammaisjärjestöt ovat pitkään taistelleet henkilökohtainen apu –järjestelmän toteutumisen puolesta. Asiaa on säännöllisin väliajoin tuotu myös eduskuntaan muodossa jos toisessakin. Useat vammaisjärjestöt toteuttivat yhteistyössä viime syksynä asian puolesta näyttävän tempauksen, josta kerrottiin myös tämän lehden sivuilla. Tulos on edelleenkin se, että asiaa selvitellään ja suunnitellaan. Subjektiivisena oikeutena järjestelmän toteutuminen antaa edelleen odottaa itseään.

Esillä olleet tavoitteet henkilökohtaisen avun toteuttamisesta  ovat olleet ehdottomasti liian vaatimattomia ja riittämättömiä. Jos päättäjille nyt annetaan lupa tuudittautua siihen, että asia on hoidettavissa kuntoon ”40 miljoonan lisäsatsauksella kuntien valtionapuun” – kuten tuossa viime syksyn tempauksessa ja keväällä eduskunnassa esiintyneessä lisätalousarvioesityksessä esitettiin – annetaan peräti valheellinen kuva siitä, mitä todellisuudessa tarvitaan, jotta tavoite saavutetaan.

Yksinkertaistan tässä nyt ihan tarkoituksella koko ajan tietäen, ettei asiaa ole luvattu tuolla summalla hoitaa kuntoon, mutta tarkoitankin, että päättäjille saattaa tästä tällainen kuva muodostua. Tiedän, että molemmissa esityksissä on puhuttu nimenomaan vaikeimmin vammaisten avustajatarpeiden hoitamisesta kuntoon ja että harras toivomus on, että tällä tavoin saataisiin asiassa pää auki. Mutta jos nyt edetään tällaisten osatavoitteiden kautta, hahmottamatta samalla kokonaisuutta, saatetaan samalla vaarantaa toimivan kokonaisjärjestelmän toteutuminen. Tilannetta tarkemmin tuntemattoman päättäjän mielessä kun asia saattaa kääntyä sellaiseksi, että homma on jo vaaditun suuruisen lisäsatsauksen myöntämisellä hoidettu kuntoon.

Nyt pitää ehdottomasti lopettaa keskustelu rahasta ja sen riittävyydestä. On nostettava esille tärkeämmät asiat. Kysymys on ennen muuta ihmisarvosta, yhdenvertaisuudesta ja yksilön oikeudesta omaan ja omanlaiseensa elämään. 

Kukaan ei ihan oikeasti tiedä koko järjestelmän ihan oikeita kustannuksia eikä vaikutuksia sen enempää valtion kuin kuntienkaan talouteen ja toimintatapoihin. Vaikutukset eivät tule ilmenemään pelkästään menopuolella, eivätkä pelkästään yhdellä hallinnon alalla. Oikealla tavalla ja oikeassa laajuudessa toteutettuna henkilökohtainen apu –järjestelmä  vaikuttaa koko yhteiskunnan tasolla. Hyötyjiä tulevat olemaan monet muutkin kuin vammaiset kansalaiset. Kun avustajajärjestelmä toteutetaan huolella ja siihen kunnolla panostaen, ulottuvat sen vaikutukset koulutusjärjestelmään, työmarkkinapöytiin, työllisyyteen, yrittäjyyteen ja koko sosiaali- ja terveyssektorille. Tämä tulee  edellyttämään valmiutta ennakkoluulottomaan poikkihallinnolliseen yhteistyöhön.

Järjestelmän kokonaisvaikutusten selvittäminen on mitä ilmeisimmin ja hyvin pikaisesti oman selvityshenkilön paikka. Mitä nopeammin selvitystyö tässä saadaan käyntiin, sitä vähemmän hukataan resursseja ja aikaa. Sitä pikemmin annetaan vammaisille mahdollisuudet omanlaiseensa elämään.

Edustan jyrkästi sellaista kantaa, ettei tässä asiassa pidä arkailla eikä olla vaatimaton tavoitteen julkituomisessa. Kestävälle arvopohjalle perustuva visio on kirkkaasti tuotava esille ja sitä kohti on määrätietoisesti pyrittävä. Ihmisarvoon, tasavertaisuuteen ja yksilön itsemääräämisoikeuteen perustuva oma henkilökohtainen visioni, on ”Suomi, jossa vammainen henkilö kykenee henkilökohtaisen avun tukemana elämään omassa kodissaan, aktiivisena, osallistuvana ja tasavertaisena kansalaisena ja jossa henkilökohtaisena avustajana toimivat henkilöt toimivat arvostettuna, hyvän ammattikoulutuksen saaneena ammattikuntana.”

Tähän voidaan päästä kun niin halutaan. Tähän voidaan päästä kun puhutaan muustakin kuin rahasta. Mutta ennen kaikkea tähän voidaan päästä vain kaikkien toimijoiden, päättäjien, hallinnon ja järjestösektorin pitkäjänteisellä ja saumattomalla yhteistyöllä. Mutta siihen on ensin ryhdyttävä!

Kyllä maalla on mukavaa – pimeässäkin

• Tukilinja 04/2007, Jyrkin sanoin -kolumni

Minulle juuri syksyn ja talven taitekohta on aina henkisesti ollut kaikkein raskainta aikaa. Kun kesän valo lopullisesti lokakuun lopun kellojen siirtämisen aikaan tuntuu painuvan suorastaan totaalisesti näkymättömiin, saan todella tehdä töitä ylläpitääkseni positiivista ajattelua. Jos sitten samaan hetkeen osuu jotain henkilökohtaiselle elämälle todella raskasta – esimerkiksi läheisen sairastelua taikka jotakin muuta suuria tunteita syvästi myllertävää, tuntuu, että valo on elämästä riistetty lopullisesti. Tällaisessa synkkyyden tilassa sitä helposti äityy varmasti itse kukin kritisoimaan elämän epäreiluutta.

Kaamosmasennusta esiintyy siis täällä etelässäkin.

Mikä ihme saa meidät ihmiset näkemään niin helposti puutteita ja vajaavaisuuksia ja samaan aikaan olemaan näkemättä kaiken sen mikä on hyvin. Luulisi, että positiivisista asioista ja niiden huomaamisesta saisi itselleen myös miellyttävämmän olon ja hyvän mielen. Paljon helpompaa on elää kun onnistuu virittämään itsensä myönteisen ajattelun taajuudelle.

Mutta kun on niin pimeääkin.

Muutimme jo yli 20 vuotta sitten Helsingistä Vihtiin maalle asumaan ja saimme samalla  lähinaapureiksemme sikalan, lypsytilan ja hevostallin sekä hulppeat ja avarat maalaismaisemat peltoaukeineen ja järvinäkymineen. Tiesimme silloin tänne muuttaessamme, että muutamme pois palvelujen ääreltä – ei ole pankkia, kauppaa, apteekkia, kirjastoa, koulua, rautatieasemaa, ei valaistuja lenkkipolkuja, ei jalkakäytäviä eikä pyöräteitä ihan lähituntumassa. Mutta ei myöskään kaupunkien saasteita, hälinää ja melua vaan yltäkyllin puhdasta ilmaa ja maaseudun rauhaa.

Ja näin syksyllä ja talvella tietysti sitä loputonta pimeyttä.

Juuri muuttomme hetkellä syntyi esikoisemme ja haaveissamme oli reipas lapsilauma jakamaan kanssamme tätä unelmiemme täyttymystä. Se mitä emme tietenkään silloin tienneet, että vain kuutisen vuotta myöhemmin perheemme lapsiluku oli asettamassamme määrällisessä tavoitteessa eli  neljässä – näiden joukossa kaksi toimintarajoitteista kaikenlaisten palveluiden suurkuluttajaa.

Kylämme on laaja ja oli muuttaessamme peräti harvaan asuttu. Helsingin läheisyydestä johtuen seutumme on kovasti ollut kasvusuunnassa näiden runsaan kahdenkymmenen vuoden aikana ja muuttoliike melkoisen runsasta. Ei toki niin paljon, että pimeydessä lähietäisyydellä loistavien valojen määrä olisi häiriöksi saakka lisääntynyt – tilaa vielä on ja tähtitaivaskin erottuu välittömästi kun illalla ovesta ulos astuu.

Jostain käsittämättömästä syystä näillä kylään muuttavilla ei tunnu olevan sisäistyneenä tämä edelle listaamani luettelo palveluiden puuttumisesta. Jatkuvasti saa kuulla marinaa siitä kun ei kunta ole järjestänyt sitä ja tätä palvelua tai edes kuljetusta näiden palvelujen äärelle. Halutaan asua maaseudun rauhassa, mutta kaiken pitäisi silti olla käden ulottuvilla.  Kuitenkin valinta on ollut ihan vapaaehtoinen – kukin on ihan taatusti saanut itse tehdä ratkaisun siitä muuttaako näiden palvelupuutosten äärelle vaiko ei. Jokaisen on tänne muuttaessaan täytynyt tajuta, että julkisen liikenteen vuorovälien mittarina ei ole niiden määrä tunnissa vaan pikemminkin kokonaisessa päivässä.

On meitä täällä tietysti tyytyväisiäkin asukkaita, mutta se tyytyväisyys ei ehkä juurikaan kuulu – se näkyy. Se näkyy joidenkin ihmisten tavassa tehdä valintoja elämässään, heidän tavassaan olla perheensä kanssa, käyttää aikaansa tai tarjota apua naapureilleen. Tällaisten ihmisten elämää havainnoidessa, asettaa väkisinkin nykyajalle niin ominaisen kiireen ja itsekeskeisyyden kyseenalaiseksi.

Palveluohjausta tarvitaan

• Tukilinja 01/2008, Jyrkin sanoin -kolumni

Eräs kehitysvammaisen lapsen äiti totesi tutkijan tiedustellessa perheen kriisikokemusta : ”Kriisi lapsen hyväksymisestä on nopea. Arkielämässä selviämisen kriisi on jatkuvaa.” Näin asian kokevat useat muutkin vammaisten lasten vanhemmat. Oman yli kaksikymmenvuotisen kokemukseni perusteella olen tämän äidin kanssa täsmälleen samaa mieltä.

Nyt 21-vuotiaan Markuksemme syntymän jälkeen käynnistynyt kamppailu viranomaisten kanssa sai varsin pian ajankäytöstämme yliotteen. Tätä vammaisuuteen kylkiäisenä lankeavaa ”taistelua”  on mahdotonta järjellä ymmärtää. Palvelut ja erilaiset tukimuodot on lainlaatija hajauttanut kymmeniin lakeihin ja säädöksiin ja niiden jakelijat – joita niitäkin on lukuisia – ovat linnoittautuneet erilaisten ohjeiden ja rajoittavien määräysten taakse. Joskus tuntuukin siltä, että nämä ohjeet ja määräykset ovat tärkeämpiä kuin ne palvelut, joita varten ne on laadittu. Puheet palveluviidakosta eivät ole liioiteltuja, vaan perheiden karua arkipäivää.

Vammaisen lapsen vanhemmat voivat todeta arjen sosiaalisen verkostonsa muodostuvan viranomaistahoista ja niitä edustavista kymmenistä alati vaihtuvista viranhaltijoista. Tärkeät kontaktit lähisukulaisiin ja  ystäviin jäävät väkisinkin toissijaisiksi – ensin tulevat aina vammaisen lapsen  kuntoutukseen ja hoitoon liittyvät asiat ja niiden vaatima yhteydenpito. Kun meidän perheeseemme viitisen vuotta Markuksen jälkeen syntyi vielä toinen vammaispalvelujen suurkuluttaja, nyt 16-vuotias Robin, kasvoi viranomaisverkosto ympärillämme niin laajaksi, että sen ylläpitäminen alkoi täyttää kaiken liikenevän ajan. Perheemme palveluviidakkoa on useassa yhteydessä käytetty kauhuesimerkkinä. Tällaisessa tilanteessa loppuvat perheen vanhemmilta kodin ulkopuoliset vapaa-ajan aktiviteetit. Jo pelkästään tällaisen ”orkesterin” johtaminen on täysipäivätyötä. Siinä ohessa pitäisi vielä perushoitaa vammaiset, riittää aikaa terveiden sisarusten tarpeille ja ylläpitää parisuhdetta.

Vammaisten lasten vanhempien yleisenä kokemuksena on ollut voimakas uupuminen – joillakin jopa syvä masennus – erilaisilta viranomaistahoilta haettavien palvelujen taistelussa. Huolimatta lainsäädännön velvoitteista ottaa perhe mukaan erilaisten kuntoutus- ja palvelusuunnitelmien laadintaan, ei näin ole kuitenkaan käytännössä toimittu. Jyväskylän yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että suunnitelmasta riippuen 30-85 prosenttia vanhemmista ei tiedä edes näiden suunnitelmien olemassaolosta. Parhaiten tiedettiin erityishuollon suunnitelmasta, huonoiten sosiaalitoimen palvelusuunnitelmasta. Vanhemmista, jotka tiesivät suunnitelmien olemassaolosta, kaksi kolmasosaa oli ollut mukana laatimassa niitä tai kuultavana.

Jo kymmenen vuotta sitten Lastensuojelun keskusliitto ja Kansaneläkelaitos toteuttivat yhteisprojektin, jolla haettiin ratkaisua tähän ongelmaan. Projekti kokosi yhteen laajan joukon alan ammatti-ihmisiä ja vanhempia, jotka yhdessä asiakaslähtöisesti visioiden yrittivät löytää sujuvaa tapaa hoitaa pitkäaikaissairaiden ja vammaisten lasten perheiden palveluja. Visioinnin tuloksena todettiin yhteisesti, että palveluja koordinoimaan tarvitaan palveluohjausta, joka muodostuu perheen palveluohjaajasta, palvelusuunnitelmasta ja yhteistyöryhmästä. Tuotoksena syntyi lakiesitys palveluohjauksesta, joka toimitettiin sosiaali- ja terveysministeriöön edelleen valmisteltavaksi. Asia todettiin silloin sisällöltään niin merkittäväksi, että se kirjattiin myös vuonna 1999 aloittaneen Lipposen II hallituksen hallitusohjelmaan. Kirjaukset löytyvät myös molempien Vanhasen hallituksen ohjelmista. Sosiaali- ja terveysministeriön vetoavulla on kuluneiden kymmenen vuoden kuluessa toteutettu valtakunnallisia ja paikallisia kokeiluja sekä osana kansallista sosiaalialan kehittämishanketta loppuvuodesta päättynyt nelivuotinen Palveluohjauksen kehittämisen ohjelma.

Itse palveluohjauksen toteutuminen antaa edelleen odottaa itseään ja tämän vuoksi vuosittain sadat uudet vammaisten lasten perheet joutuvat edelleenkin kohtaamaan saman palvelujen viidakon, jossa me heidän edeltäjänsä olemme pitäneet puoliamme jo vuosikymmeniä ennen heitä.Tuntuu käsittämättömältä, että hyvinvointiyhteiskuntamme on kyllä lainsäädännössään valmistautunut ojentamaan auttavan kätensä erilaisten vammaisille tarkoitettujen palvelujen muodossa, mutta ei kykene organisoitumaan palvelujen toimittamiseksi niitä tarvitseville.

Kysymyksiä kyynelsilmin kynttilänvalossa

• Tukilinja 02/2008, Jyrkin sanoin -kolumni

Kommunikaatiovammaisen henkilön kanssa eläminen on aika ajoin – nykyaikaista ilmaisua käyttääkseni – haasteellista. Joskus parikymmentä vuotta sitten kun itselläni ei ollut tällaisesta lainkaan kokemusta, muistan ihmetelleeni miten on mahdollista, että puhekyvyttömän vammaisen lapsen vanhemmat näyttävät ikään kuin ymmärtävän lapsensa tuottamaa epämääräisen oloista ääntelyä. Enää en ihmettele. Kuluneiden yli 20 vuoden kuluessa olen omakohtaisesti voinut havaita, että ihmisille on annettu kyky ymmärtää toista ihmistä, olipa toisen kommunikointi minkälaista tahansa. Toki rehellisyyden nimissä on todettava, että välillä tuppaa tälläkin alueella eteen tulemaan pulmia.

Eräänä menneen mustan talven iltana, Markustamme iltatoimilla avustaessani, meillä kahdella menivät, niin sanotusti, sukset aika pahasti ristiin. Markus selvästi halusi sillä hetkellä jotakin muuta kuin mitä minä olin päättänyt hänen kanssaan tehdä. Iltaisin joskus näin vaan tapahtuu, kun päivän jankutuksista uupuneena, haluaisin vain mahdollisimman nopeasti saada hänet vuoteeseen, jotta itselleni jäisi edes vähän omaa aikaa ennen nukkumaan menoa. Sellaisella hetkellä sitä ei jostain syystä ole kaikkein vastaanottavaisimmillaan, vaan todellakin haluaisi kaiken vaan sujuvan mahdollisimman kitkattomasti.

Vaan eipä sinä iltana sujunut. Siinä isä vaan yritti puolipakolla saada oman tahtonsa läpi ja poika puolestaan omansa. Markuksella on viime aikoina ollut tapana tällaisiin tilanteisiin reagoida jopa hiukan aggressiivisesti – niin kuin varmasti kenellä tahansa parikymppisellä nuorella miehellä olisi. Näin tälläkin kertaa. Ja sehän ei tietenkään väsynyttä isää saa asiassa toimimaan hänen tahtonsa mukaan, vaan suorastaan entistäkin tarmokkaammin yrittämään viedä tilanteen oman näkemyksensä mukaisen päätökseen. Vaikka toki minäkin sen tiedän, että päinvastainen menettely johtaisi nopeammin toivottuun lopputulokseen. Vaan kun en aina muista.

Tässäkin tilanteessa, kuten niin usein, ratkaisun suuremman yhteentörmäyksen välttämiseksi, kehitti viisas vaimoni, jolla jostain syystä pinna venyy aina minua pidemmälle. Hän ehdotti, että veisin pojan vielä hetkiseksi ennen vuoteeseen menoa kuuntelemaan musiikkia. Tämä kun säännönmukaisesti on aina ollut Markukselle mieluista puuhaa.

Tämän näkemyserojemme törmäyksen jälkitilanteessa Markuksen kanssa sitten ruokahuoneen pöydän äärellä istuskellessani ja häntä kynttilänvalossa tunnelmallisen ja kauniin musiikin avulla kyynelsilmin rauhoitellessani, nousi tilanteesta ahdistuneeseen mieleeni pelottavia ajatuksia. Istuukohan kukaan koskaan sitten joskus Markuksen omassa kodissa häntä tällä tavalla rauhoitellen ja hänelle hänen tarvitsemaansa erityishuomiota antaen? Löytyykö hänen lähellään silloin olevien ihmisten joukosta viisautta hakea hankalasta tilanteesta pehmeämpää ulospääsyä?

Meillä vanhemmilla on järjettömän suuri huoli siitä miten nämä kehitysvammaiset jälkeläisemme tullaan heidän kotoa pois muutettuaan huomioimaan ja hoitamaan. Osaako kukaan havainnoida heitä kuten me osaamme? Osaako kukaan tulkita niitä näiden kommunikaatiovammaisten nuortemme vähäisiä merkkejä, jotka meille vanhemmille nyt viestivät heidän normaalista poikkeavasta tilastaan, kenties lähestyvästä isosta epilepsiakohtauksesta, kuten tuona aggressioiden iltana? Onko kenelläkään alati vaihtuvista hoitoon osallistuvista työntekijöistä edes mahdollisuutta oppia siihen? Miten nyt jatkuvaa huomiota ja herkeämätöntä ja ympärivuorokautista seurantaa tutussa kotiympäristössä tarvitsevat kaksi kehitysvammaista poikaamme voivat koskaan pärjätä tulevissa omissa kodeissaan, joissa henkilökuntaa on kenties liian vähän?

En tarkoita, ettemmekö luottaisi poikiamme toisten hoitoon – luotamme ja olemme jo vuosikausia hyvinkin paljon luottaneet. Huolemme juontaa pikemminkin tässä ajassa elävästä taloudelliseen inhorealismiin perustuvasta kaiken toiminnan normituksesta mittareilla, jotka ovat ihmisten väliselle  kanssakäymiselle vieraita. Jospa tuottavuuden ja taloudellisuuden sijaan ottaisimmekin mittareiksi hyvän tekemisen, yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden kunnioituksen ja oikeudenmukaisuuden toteutumisen?

Missä viipyy Kelan kanta-asiakasohjelma?

• Tukilinja 03/2008, Jyrkin sanoin -kolumni

Kansaeläkelaitoksen nykyisen pääjohtajan aloittaessa muutamia vuosia sitten tehtävässään muistelen hänen puhuneen julkisuudessa, että asiakaspalvelun parantaminen on Kansaneläkelaitoksen ykköstavoite.  Tämä oli tervetullut lupaus erityisesti niille tuhansille perheille, jotka ovat pitkäaikaissairaan tai vammaisen lapsensa vuoksi pakotettuja säännöllisesti asioimaan tämän massiivisen ja byrokraattisuudestaan tunnetun palveluorganisaation kanssa. Vaan enpä ole vielä onnistunut kokemaan tätä asiakaspalvelun parantumista – pikemminkin päinvastoin. Omakohtainen kokemukseni on, että päätökset viipyvät yhä vaan kauemmin. Aikaa kuluu, koska hakemukset kiertävät Kelan organisaatiossa paikallistasolta alueelliselle, alueelliselta keskushallintoon. Kuntoutuslainsäädännön uudistumisen vuoksi tarvitaan kuulemma ylemmältä taholta ohjetta ratkaisujen tueksi.

Eräässä mielipidekirjoituksessa taannoin ensimmäistä vanhempainraha-anomustaan täyttävä nuori isä koki joutuneensa Kela-viidakkoon. Jokainen voi kuvitella miltä tuntuu olla Kelan ”kanta-asiakkaana” täyttämässä hakemuskaavakkeita vuodesta toiseen.

On toki yleisesti tiedossa, että kaikki Kelan etuudet perustuvat omiin lakeihinsa, kuten Kelasta julkisuuteen toimitetuissa kommenteissa korostetaan. Tällä halutaan kertoa, ettei palvelujen kangertelun syy itse asiassa ole Kelan vaan lainsäätäjän, siis eduskunnan.  Mutta  jos lainlaatija katsoo välttämättömäksi kansalaisten tasavertaisen kohtelun vuoksi – jota Kelassa etuuksien anojalle myös mieluusti toistetaan – säätää myöskin pitkäaikaisesti sairaiden ja pysyvästi vammaisten lasten, nuorten ja aikuisten etuuksista  samoissa laeissa kuin vammattomien, niin senhän ei  pitäisi millään muotoa koitua  vammaisten ja heidän perheidensä ongelmaksi. 

Miksi perheitä siis pitää kiusata sillä, että yhteiskunta haluaa tehdä yksinkertaiset asiat monimutkaisiksi lainsäädännöllä, jossa yritetään kattaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat eteen tulevat elämisen tilanteet. Tällä kiusaamisella tarkoitan toistuvasti vaadittavia hakemuksia, lääkärintodistuksia, suunnitelmien täsmennyksiä jne., joita tilanteen vuodesta toiseen muuttumattomana pysymisestä huolimatta pitää toimittaa Kelan käsittelyyn yhä uudelleen ja uudelleen ja samaan aikaan usein vieläpä useita kappaleita erilaisten yhtä aikaa jätettävien omille lomakkeilleen täytettävien etuushakemusten vuoksi. Lainsäädäntö kun mitä ilmeisimmin lähtee siitä, että etuudet on tarkoitettu tilapäisiksi, ei pysyviksi. Mutta joidenkin kohdalla tilanne ei vaan parane.

Erityisen ärsyttäviä pysyvästi vammaisen kohdalla ovat erilaiset iän tai elämänvaiheen laukaisemat uudet hakukierrokset. Mikseivät asiat voisi yksinkertaisesti tapahtua kun lapsi tulee nuoreksi, siis täyttää 16, lopettaa koulun, aloittaa opiskelun tai siirretään/siirtyy eläkeläiseksi. Tällaiseen viranomaisaloitteellisuuteen olisi helppo myöntyä. Kovasti on vaihtoehdotonta muutenkin tämä meikäläisten eläminen.

Kun sitten päätös viipyy ja asiakas lähestyy Kelaa hoputtaakseen itselleen tai omaiselleen tärkeän päätöksen käsittelyä saa vastaukseksi, että nämä operaatiot vaativat melkoisen määrän byrokratiaa. Tämä onkin se kaikkien kauhistuttavin asia! Että itse Kelassakin  ihan oikeasti nähdään ja vieläpä ääneen todetaan, että nämä operaatiot vaativat melkoisen määrän byrokratiaa ja silti vaan kaikki jatkuu entisenlaisena.  Muutoksen olisi luonnollisesti silloin lähdettävä liikkeelle Kelan työntekijöistä itsestään – ihan sieltä byrokratian ytimestä. 

Kritisoidessani paikallisen tason esimiehille moniongelmaisten asiakkaiden palvelun koordinoimattomuutta, olen saanut kiitosta kritiikistä ja vastauksen, että se on antanut aiheen pohtimiseen ja keskusteluihin ylemmän tahon asiantuntijoiden kanssa. Hyvä näinkin, mutta pelkkä pohtiminen ei riitä – tarvitaan toimenpiteitä. Yksi sellainen voisi ihan oikeasti olla Kelan oma kanta-asiakasohjelma – onhan sellainen jo niin monella muullakin palveluiden tuottajalla.

Ruuhkia, melua ja outoa kieltä

• Tukilinja 04/2008, Jyrkin sanoin -kolumni

Koska minulla on onni tehdä työtä työpaikassa, jossa työaikoja kunnioitetaan, tulen yleensä töistä kotiin noin viiden maissa iltapäivällä, parahiksi perheemme yhteiselle päivälliselle. Työpaikkani on aivan Helsingin keskustassa ja kotimme Vihdissä. Tunnustettava on, että kuulun siihen parjattuun porukkaan, joka työmatkoillaan käyttää omaa henkilöautoa – lieventävänä asianhaaroina ovat kuitenkin se, että auto on pieni, aika lailla bensapihi ja vähäpäästöinen sekä se seikka, että aina on mukanani ainakin toiseen suuntaan kulkenut joku lapsistamme, jotka  kaikki ovat ruotsinkielisyytensä vuoksi käyneet koulunsa Helsingissä.

Matka kotimme ja työpaikkani välillä kestää ruuhkista riippuen jokseenkin tunnin. Minulle se on juuri sopiva aika siirtymiseen aamulla kodin maailmasta työpaikan maailmaan ja iltapäivisin päinvastoin.  Pidän suorastaan välttämättömänä, että työmatkani tarjoaa tämän mahdollisuuden virittäytyä kummassakin suunnassa maailmasta toiseen. 

Kotimme maailma ja sen runsas vuorovaikutus määrittyy valtaosaltaan kahden monivammaisen poikamme, Markuksen ja Robinin kautta. Pojat molemmat kommunikoivat melkoisen äänekkäästi erilaisten äänteiden, paritavuisten sanojen ja niiden viestiä eloisasti tukevien heidän omien viittomiensa avulla. Tähän kun lisätään varsin puheliaat ja kovaääniset vanhemmat ja auliisti kiivaaseenkin argumentointiin innostuvat sisarukset, voi jo perustellusti kantaa huolta ajoittaisesta desibelirajojen ylittymisestä.

Kun olen ajanut auton pihaan, noussut autosta, alkaa huuto usein jo kuulua pihalla, mutta viimeistään kun saan ulko-oven auki. ”Täää. Täää. Täää. Täää. Täää kom! Tättii. Tättii. Tättii. Tättii. Kööö. Öööö. Öööö. Öööö. Myckyy. Myckyy pii. Myckyy. Myckyy pii. Pikkii. Pikkii. Pikkii. Nooo’o. Näää Ännn. Nooo’o. Näää Ännn. Nooo’o. Näää Ännn. Nooo’o. Näää Ännn. Backa pippipippipippi. Backa pippipippipippi. Backa pippipippipippi !!!” Se on meidän Markus, joka näin minulle kertoilee joka ikinen päivä. Ja veljensä Robin usein säestää yhtä äänekkäänä vieressä.

On varmaan paikallaan suomentaa mitä Markus sanoo:” Hei isä tuli. Olen tullut tänään taksilla kotiin ja matkalla oli paljon autoja ja välillä jouduimme jonossa pysähtymään liikennevaloissa ja odottelemaan valojen vaihtumista. Kuljettajanamme tänään ollut Pete ajoi loppumatkan Porintieltä Oonan talon, ei tällä kertaa Alanin talon ohi ja lopuksi peruutti meidän pihaan.” Siis ihan järkeen käypää selostusta juuri koulusta kotiin palanneelta nuorelta mieheltä. 

Ulkopuolisen tarkkailijan kuullun ymmärtämistä saattaa osittain hankaloittaa sekin seikka, että perheemme on kaksikielinen ja pojat ovat siksi omaan kielenkäyttöönsä omaksuneet sanoja molemmista kielistä ja muokanneet niitä vielä omaan käyttöönsä sopiviksi. Mutta me vanhemmat kyllä tulemme juttuun tälläkin poikien omalla kielellä.

Kuten edellä olevasta Markuksen sanaryöpystä näkyy, kuuluu asiaan toistaa samaa moneen kertaan. Ainakin sitä toistetaan sen verran, että kuulija on ilmaissut ymmärtäneensä mistä on kysymys. Useimmiten tämä täytyy tapahtua toistamalla sanottu oikeassa muodossa – oikeassa meidän käyttämällämme, ei poikien kielellä Ei siis ollenkaan auta, että vastaan toteamalla ” Tättii. Tättii. Tättii. Tättii. Kööö. Öööö. Öööö. Öööö. Myckyy. Myckyy pii. Myckyy. Myckyy pii”. Ei! Minun täytyy siis sanoa, että ” … olet tullut taksilla kotiin, matkalla oli jonoa ja paljon autoja ja liikennevalot olivat punaiset.” Vain sillä tavoin Markus ikään kuin varmistuu siitä, että olen ymmärtänyt asian. Tosin hieman ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että Markus ei enää hetken päästä muistakaan juuri äsken kertoneensa tämän saman asian ja siksi sitä täytyy sitten toistaa yhä uudelleen ja uudelleen – parhaassa tapauksessa sama juttu jatkuu nukkumaanmenoon saakka, alkaakseen taas aamulla heti herättyä uudelleen.

Kiireisten aamutoimien jälkeen istun taas autossani virittäytymässä uuteen työpäivään. Radiouutisten mukaan joku ministeri on taas huolissaan yksityisautoilun ja sen myötä ruuhkien jatkuvasta lisääntymisestä – mycky pii, kööö.

Esteettömyydestä

• Tukilinja 05/2008, Jyrkin sanoin -kolumni

Kotikuntamme päättäjiä haastettiin viime keväänä yhdeksi lyhyeksi rupeamaksi kokemaan kunnan keskustaajaman esteettömyyttä. Paikallislehdet oli kutsuttu todistamaan tapahtumaa ja sen seurauksena lehtien palstoilla esiteltiin kuvakavalkadia hymyssä suin ja iloisin ilmein siistissä jonossa pyörätuoleja kelaavista päättäjistä. Olivat ajelunsa aikana monessa kohtaa omakohtaisesti kokeneet ongelmia kulkupelinsä kanssa, mutta nehän olivat heidän kohdallaan vain tilapäisiä esteitä. Jo saman päivän aikana liikkuminen heidän kohdallaan taas sujui esteettömästi, heti pyörätuolista pois noustua.

Toista on kun esteellisyys on pysyvämpi olotila. Liikkuminen ei silloin ole itsestään selvyys eikä myöskään hymy herkässä. Ei tarvita kovinkaan kummoista pykälää kulkureitille, kun sen jo esimerkiksi pyörätuolin etupyörässä tuntee matkaa hankaloittavana esteenä. Aina ei ole edes kysymys siitä, että matka pelkästään hankaloituisi – este saattaa kirjaimellisesti ja konkreettisesti myös kokonaan estää aikomuksen kulkea paikasta, jossa normaalisti liikkuvat kansalaiset voivat jatkaa matkaansa edes huomaamatta mitään tavanomaisesta poikkeavaa.

Vaikka omassa perheessämme olemme kahden pyörätuolin käyttäjän kanssa tottuneet kaikenlaisiin esteisiin, oli minulla tilaisuus monella tavalla silmiä avaavaan kokemukseen isäni kohdalle osuneen elämäntilanteen kautta.

Äskettäin edesmennyt isäni joutui omakohtaisesti kokemaan kaupunkiympäristön monenlaisen esteellisyyden jouduttuaan viimeisiksi vuosikseen monien vaiheiden jälkeen yksijalkaiseksi pyörätuolin käyttäjäksi. Hän muutti silloin asumaan Helsingin Töölöön, ihan tavalliseen kaupunkimiljööseen, paikkaan jota kukaan normaalisti liikkumaan kykenevä ihminen ei ikimaailmassa olisi kutsunut esteelliseksi.

Ensimmäinen havainto tässä asuinympäristössä oli se, että kotitalo sijaitsi mäen päällä. Ei siinä kovin kummoista mäkeä missään ollut silmin havaittavissa, mutta pyörätuolilla liikkuva – tai häntä avustava, kuten tässä tapauksessa ehkä pikemminkin oli kysymys – pystyi joka kerta kotia  lähestyttäessä varsin pian havainnoimaan sen, että mistä tahansa suunnasta taloa lähestyttäessä, voimat olivat aikamoisella koetuksella. Hikeä pukkasi, vaikka miten rauhallisesti yritti taivaltaan taittaa.

Isäni pääavustajan eli äitini kuoleman jälkeen isälle saatiin sosiaalitoimen kautta hankituksi  sähkömopo ulkona liikkumista ja asiointia helpottamaan. Nyt ei enää mäki tuntunutkaan pahimmalta esteeltä, koska sähkö kuljetti sitä pitkin aivan yhtä leppoisasti kuin tasamaallakin. Mutta melko pian kykenimme tekemään havaintoja yksin tällaisella menopelillä liikkuvan asioinnin ongelmista. Pankkiautomaatille ei tahtonut millään päästä tarpeeksi lähelle ja joka ikisessä kadunylityksessä tuntui tulevan ongelmia, koska jostain syystä jalkakäytäviltä kadulle löytyi risteysten alueella yleensä vain yksi kohta, jolta pääsi tasaisesti yli. 

Lähikauppoihin ei ollut mitään asiaa, koska niiden sisäänkäynnit aina sijaitsivat muutaman kivirappusen päässä. Koko Töölön alueelta löytyi yksi ainoa päivittäistavarakauppa, johon pystyi ajamaan sähkömopon sisään, mutta sielläkin olivat neliöt niin tehokkaassa käytössä, että isäni kulkureitin pystyi kaupassa selkeästi näkemään hänen jälkeensä hyllyiltä pudonneiden tavaroiden perusteella. Kapeilla käytävillä ja tiukoissa mutkissa tuntui mahdottomalta kulkea vahinkoa aiheuttamatta.

Kirkkoonkaan ei päässyt ilman apua. Töölön kirkko on rakennettu ihan oikeasti jyrkän mäen päälle ja  kirkkosalikin sijaitsee vielä toisessa kerroksessa, johon ei ole minkäänlaista hissiyhteyttä. Oman hankaluutensa tällä sähkömopolla liikuttaessa aiheuttivat kaikenlaiset painanteet ja kuopat matkan varrella, koska niissä mopo saattoi herkästi kallistua ja kokonaan kaatuakin.Toivonpa todella, että useammalla paikkakunnalla järjestettäisiin päättäjille silloin tällöin tilanteita  omakohtaisesti havainnoida ympäristön esteettömyyttä –  vaikkapa sitten vain yhden iltapäivän verran.

Tunteella, järjellä ja runomitalla

• Tukilinja 06/2008, Jyrkin sanoin -kolumni

Vammaisen henkilön kanssa eläminen on raskasta. Uskoisin, että useimmille tulee tästä ensimmäisenä mielleyhtymä jatkuvasta nostamisesta, tukemisesta, avustamisesta, selän rasittumisesta – siis fyysisesti raskaasta. Vaikka meillä tätäkin on kahden vammaisen nuoremme kanssa yllin kyllin, olen kuitenkin sitä mieltä, että paljon raskaampaa on kantaa koko se henkinen kuorma, joka tähän vammaisen vanhemmuuteen luontaisetuna kuuluu. Ja päällimmäisenä siinä jatkuvasti läsnä oleva huono omatunto ja riittämättömyyden tunne.

Tiedän ja ymmärrän varsin hyvin sen, etten kykene parempaan kuin mitä minulle on annettu voimia kyetä, mutta siitä huolimatta en voi välttyä siitä, että teenpä niin tai näin, niin aina vaan on tunne että teen väärinpäin. Kaikkein korostetummin tämä tunne nousee pintaan aina silloin kun on aikaa, aina kun pojat ovat tilapäishoidossa. 

Tällaisella hetkellä jostain sieluni syövereistä hiipii aina pintaan tuo huono omatunto. Se saa minut tuntemaan itseni kehnoksi vanhemmaksi kun en jaksa itse pitää huolta omista jälkeläisistäni. Se moittii minua siitä, että jatkuvasti lähetän pojat vieraan hoitoon. Se pakottaa kyyneleet silmiini ja saa minut voimaan huonosti. Se arvostelee minua ja nostattaa eteeni kuvan ikävöivistä pojistani. Siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei näin ole. Siitäkin huolimatta, että tiedän pojista pidettävän hyvää huolta ja tiedän myös poikien viihtyvän hyvin tilapäishoitopaikassaan. Tunne ja järki ovat vakavassa ristiriidassa keskenään.

Toisella puolella on se tosiasia, että ilman tilapäishoitoa voimamme olisivat loppuneet jo vuosia sitten, toisella puolella tämä loputon luterilaisen kasvatuksen tuloksena syntynyt tarve tulla toimeen omillaan, pärjätä ilman vierasta apua. Se ei auta, että jo vuosia sitten on ymmärtänyt hakea apua ja myöskin saanut sitä, että jo vuosia sitten on ymmärtänyt järjestää elämänsä kokonaisuuden kannalta järkevällä tavalla. Se ei auta silloin kun järki ja tunne aloittavat keskinäisen raastavan ja repivän vuorovaikutuksensa.

Toki siitä aina sitten lopulta järjen käyttöön ottamalla selviää. Toki sitä aina on sitten lopulta saanut itsensä ymmärtämään myös kokonaisuutta sekä koko perheen hyvinvointia ja jaksamista. Sitä, että näin vaan täytyy olla.

Tällaisilla hetkillä mieleni sopukoista nousee myös pintaan aina lyhyt runo, jonka anoppini on minulle vuosia sitten pikkuruiseen valokuvakehykseen laittanut. En tiedä kuka on runon kirjoittanut, kuka on näin viisaasti osannut sanoa. Mutta tämä runo kuitenkin tuntuu minun kohdallani jotenkin toimivan ja minua jopa niin paljon puhuttelevan, että jossakin vaiheessa syntyi tarve riimitellä tämä ruotsinkielinen teksti myös suomeksi. Se on toiminut jo pitkään siitäkin huolimatta, että en ihan vieläkään koe kuuluvani siihen kohderyhmään, josta runossa puhutaan. Toisaalta, joka päivähän meistä ihan jokainen on tänään ikääntyneempi kuin vielä eilen, huomenna vanhempi kuin tänään.

Haluan tässä jakaa nyt tämän tekstin kanssanne. Ensin sellaisena kuin sen alkuperäisenä olen saanut, siis ruotsiksi. Sen perässä seuraa oma vapaa suomennokseni tekstistä. Runon myötä haluan omasta puolestani toivottaa lehden lukijoille rauhaisaa lähestyvän joulun aikaa!

Jag bad en bön då jag var ung:

Gud, gör min börda mindre tung!

Jag åldrats, nu på äldre dar

en annan bön jag haft:

Låt bördan vara som den var,

Men ge mig mera kraft!

Nuorempana iltaisin, yksikseni rukoilin:

Luoja, kevennä mun taakkaa!

Ikääntynyt olen nyt ja myötä vanhuuden

myös Luojalleni osoitan jo uuden rukouksen:

Taakan anna olla entinen,mutt lisääntyä anna voimien!