Palveluasuminen

Kehitysvammaiset tarvitsevat tuhansia palveluasuntoja

• Artikkeli on julkaistu huhtikuussa 2005 Helsingin Sanomat, Mielipide

Äskettäin julkaistun selvityksen (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2005:4, Erkki Paara toim, ”Vammaispalvelujen järjestäminen ja osaaminen –  Selvitys vammaislakien yhdistämisestä”) mukaan vaikeavammaisten asumisen ja siihen liittyvien palvelujen järjestäminen on Suomen vammaispolitiikan lähivuosien suurin haaste. Suomessa tarvitaan lähivuosina tuhansia uusia kehitysvammaisten palveluasuntoja. 

Kehitysvammaisia ihmisiä on Suomessa 30.000. Vielä 1970-luvulla laitoksissa asui 10.000 kehitysvammaista.   Saman vuosikymmenen lopulla alkaneen suurten keskuslaitosten paikkamäärän alasajon ja avopalvelujen rakentamisen seurauksena laitoksissa asuvien kehitysvammaisten määrä on saatu laskemaan tavoitteen mukaisesti 2.600:een. 

Kehitysvammaliiton vuonna 1997 käynnistämällä kansallisella hankkeella ”Suomi rakentaa 2.000 palveluasuntoa kehitysvammaisille” on ollut myönteinen vaikutus asuntotarjonnan lisäämiseen. Erilaisista  alan toimijoista erityisesti järjestöt ovat Raha-automaattiyhdistyksen tukemana tuottaneet eri puolilla Suomea uusia palveluasuntoja kiitettävästi. Tämä toimintamalli on nyt kuitenkin loppumassa Raha-automaattiyhdistyksen jouduttua kiristämään palveluasunnoille myönnettävien investointiavustusten myöntämisehtoja. Palvelujen hankintalain tulkinnan mukaan Raha-automaattiyhdistykseltä saatu investointiavustus katsotaan yhteiskunnan tueksi rakentamiselle ja on siksi kilpailua häiritsevä tekijä. Kahden aikuistuvan kehitysvammaisen asumispalvelua jo vuosia etsineenä isänä tekee mieli kysyä ”Mitä kilpailua?” Asumispalveluja kun ei tunnu kerta kaikkiaan olevan tarjolla, saati sitten että niiden rakentamisesta kilpailtaisiin.

Kaiken kaikkiaan erilaiset avopalveluina asumispalveluja tuottavat yksiköt tarjoavat asuinpaikan noin 9.000:lle kehitysvammaiselle. Jäljellä olevat laitospaikat mukaan lukien asumispalvelujen piirissä olevien kehitysvammaisten kokonaismäärä ei siis juurikaan ole kasvanut. Valtaosa kehitysvammaisista asuu edelleenkin vanhempiensa kanssa ja joutuu asumaan vielä pitkään, ellei palveluasuntotuotantoa ryhdytä päämäärätietoisesti ja kaikki voimavarat kokoamalla systemaattisesti kehittämään.

Kehitysvammaisten nuorten huoltajien tuskaantuessa tilanteen toivottomuuteen, on syntynyt uusi toimintatapa: vanhemmat ottavat asian omiin käsiinsä muodostamalla uuden rekisteröidyn yhdistyksen, joka ryhtyy asumishankkeen toteuttajaksi. Tällaisesta toiminnasta löytyy yksin pääkaupunkiseudulla jo useita esimerkkejä. Tämän kaltainen aktiivisuus ansaitsee kaiken kunnioituksen ja siitä on jo nähtävissä myös laadukkaita tuloksia, mutta ei voi olla oikein, että jo muutenkin ylikuormitettujen vanhempien täytyy itse huolehtia tästä selkeästi palvelujärjestelmälle kuuluvasta asiasta. Kaikilla ei riitä voimia tällaisten vaativien ja pitkäkestoisten hankkeiden läpiviemiseen. Vanhempien osaamista tulee kyllä hyödyntää myös palveluasuntotuotannossa, mutta ei toteuttajina vaan asiantuntijoina. Kukaan ei tunne paremmin kehitysvammaisten asumisen tarpeita kuin heidän vanhempansa.

Selvityshenkilö, erityishuoltopiirin johtaja Erkki Paara ehdottaa ansiokkaassa selvityksessään nyt teemaksi ”Suomi rakentaa 3.000 palveluasuntoa kehitysvammaisille”. Tähän ehdotukseen on syytä tarttua ja panna toimeksi. Erilaisten alan toimijoiden tulee viipymättä tehdä yhdessä suunnitelmat tämän päämäärän saavuttamiseksi. Myös uusi rahoituskanava on jo olemassa, kun Valtion asuntorahasto voi osana korkotukilainapäätöstä myöntää erityisryhmien asuntohankkeille myös investointiavustusta. 

Koska toimijoita on paljon ja kohderyhmä melko heterogeeninen, tarvitaan alueellisen tasapuolisuuden takaamiseksi ja hyvinkin erilaisten tarpeiden huomioimiseksi joku taho koordinoimaan tätä työtä. Raha-automaattiyhdistys sopii parhaiten tähän rooliin. Sillä kun on vankka alan osaaminen ja vuosikymmenien kokemus erityisryhmien asuntohankkeiden rahoittamisessa.

Pääministeri Matti Vanhasen hallitus on kirjannut hallitusohjelmaansa tavoitteeksi vammaispalvelujen uudistamisen siten, että vammaispalvelujen saatavuus ja vammaisten ihmisten tasa-arvoinen kohtelu turvataan. Kehitysvammaisille ihmisille tarjottavat yksilölliset, turvalliset, laadukkaat ja mahdollisimman itsenäisen elämän mahdollistavat asumispalvelut ovat keskeinen osa tämän tavoitteen toteuttamisessa. Selvityshenkilöt ovat selvityksensä antaneet. Nyt on hallituksen aika toimia ja panna toimeksi.

Hankintalaki ei toimi erityisryhmien asumisen järjestämisessä

• Artikkeli on julkaistu tammikuussa 2011 Helsingin Sanomat, Mielipide

Kehitysvammaisten Palvelusäätiön toiminnanjohtaja Markku Virkamäki kritisoi kirjoituksessaan (HS 17.1.2011) hankintalakia ja vaatii sitä muutettavaksi. Kannatan hänen ehdotustaan.

On surullista, että laki julkisista hankinnoista ajaa meillä Suomessa palveluiden järjestämisessä kehitysvammaisten henkilöiden tarpeiden yli. Järjestelmäkeskeisyys ja palvelujärjestelmän tarpeet jyräävät alleen kehitysvammaisten ihmisoikeudet. Oikeudet, jotka Suomenkin allekirjoittaman YK:n vammaisia henkilöitä koskevan yleissopimuksen mukaan kuuluvat myös jokaiselle kehitysvammaiselle.

Onnistuneen asumisen järjestämisen perustana on huolellinen, kehitysvammaisen yksilölliset tarpeet ja avun huomioiva palvelusuunnittelu. Sekä laitoksista muuttavien että lapsuudenkodistaan omaan kotiin muuttavien kehitysvammaisten ja heidän läheistensä kannalta on välttämätöntä kiinnittää erityistä huomioita seuraaviin asioihin: 1) avun ja tuen tarpeen kartoitus, 2) elämänsuunnitelmien tekeminen, 3) muutokseen valmistautuminen, 4) asuntojen suunnittelu ja rakentaminen, 5) muutto ja kotiutuminen sekä 6) palvelujen suunnittelu, toteutus ja sen valvonta. 

Tämän kokonaisuuden hallinta asettaa kunnille haasteen, johon hankintalain kapea tulkinta kilpailutuksineen on sopimaton työväline.  Tapa, jolla hankintalakia kunnissa sovelletaan pilkkoo tämän eheäksi kokonaisuudeksi tarkoitetun prosessin osiin, jotka eivät keskustele keskenään. Tämän tuloksena syntyvät inhimillisesti katsoen kammottavat tilanteet muodostuvat suoranaisiksi ihmisoikeusloukkauksiksi ja pahimmassa tapauksessa suistavat kehitysvammaisen ihmisen ahdinkoon, josta selviäminen vie aikaa ja resursseja. 

Olen Virkamäen kanssa täysin samaa mieltä. Hankintalakia ei tule soveltaa erityisryhmien asumisen järjestämisessä. Mikään ei siihen myöskään kuntia velvoita.

Todellista parannusta merkitsisi aidosti henkilökeskeisen suunnittelun ja budjetoinnin saaminen työvälineiksi kehitysvammaisille suunnatuissa palveluissa. Silloin palveluiden käyttäjien yksilölliset tarpeet ohjaisivat prosessia ja kunta raamittaisi käytettävissä olevat varat. Myös palveluntuottajat olisivat pakotettuja kilpailemaan tarjoamansa palvelun laadulla. Uskon vahvasti tällaisen mallin olevan parempi myös kuntien talouden kannalta. Brittein saarilla tästä mallista ja sen taloudellisista vaikutuksista on jo useamman vuoden kokemus.

Osaathan asettua kehitysvammaisen nuoren asemaan

• Artikkeli on julkaistu vuonna 2011 Kehitysvammaisten palvelusäätiön vuosikirjassa

Kun kehitysvammainen on muuttamassa lapsuuden kodistaan, on vanhempien huoli suunnaton. En tarkoita, etteivätkö vanhemmat luottaisi vammaisen pärjäävän omassa tulevassa kodissaan ilman heidän jatkuvaa huolenpitoaan. Tarkoitan nyt erityisesti sitä, että yhteiskunnassamme on monissa kunnissa omaksuttu kehitysvammaisen nuoren itsenäisestä asumisesta sellainen yleisesti hyväksytty käsitys, että muuttava kehitysvammainen nuori on hoivaobjekti, jota voidaan kohdella kuin mitä tahansa kauppatavaraa. 

Nuorelle tässä, kenties yhdessä hänen elämänsä tärkeimmässä taitekohdassa, yhteiskuntamme antaa mykän kauppatavaran aseman. Hänen tulevaisuutensa tarpeista muodostuu kansainvälisiä pääomasijoittajia kiinnostavaa suurten rahavirtojen kaupallista toimintaa, jonka järjestämisestä voidaan määrävälein järjestää kilpailuja aivan samaan tapaan kuin oltaisiin hankkimassa kopiopaperia konttoriin. Toimintaa, josta nähdään se tehokkaasti järjestämällä voitavan saada suuria voittoja. Kuntien talouden yhä kurjistuessa on helppoa ymmärtää, että toiminnan saa toteuttaakseen halvimman tarjouksen tehnyt. Kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut nuoren omasta mielipiteestä.

Jokainen, joka uhraa pienintäkään aitoa ajatusta aiheelle ymmärtää, että kilpailuttaminen ei lainkaan kuulu tällaisen palvelun järjestämiseen. Varsinkaan silloin kun kilpailuttamisen ainoana motivaationa on mahdollisimman alhaisilla kustannuksilla selviäminen. Enkä ole vielä sellaiseen kilpailutukseen törmännyt, jossa raha ei olisi merkittävässä roolissa. Puhutaanpa sitten suurista säästöistä tai suurista voitoista. Suuruuden logiikka on jostain syystä juurtunut maailmaamme.

Kehitysvammaisen ihmisen asumiseen sellainen logiikka soveltuu kehnosti. Ajatuksenkulun kun tulisi olla täysin päinvastainen. Puhumme yksilöistä ja heidän henkilökohtaisista tarpeistaan, itsemääräämisoikeudesta ja yksilöllisistä ratkaisuista, yksityisyydestä ja oman näköisestä elämästä. Miten tällaista tuotetaan taloudellisesti ja tehokkaasti. Miten tällaiseen voidaan kuvitella  kytkettävän massatuotanto. Miten ihmisen yksityisistä yksityisin, ihmisen oma koti ja yksityiselämä voitaisiin tuotteistaa.

Mitä me vanhemmat sitten mahdamme odottaa nuortemme asumispalveluilta, jotta huolemme olisi vähäisempi. Totean tähän, niin kuin olen useasti aiemminkin jo todennut: Riittäisiköhän, että nuorillemme asumisen yhteydessä järjestettävä yksilöllinen tuki olisi sellaista, jota kukin meistä voisi omalla kohdallaan osakseen toivoa. Ei se ole sen monimutkaisempaa.

Palvelujen kilpailutus horjuttaa vammaisten turvallisuutta

• Artikkeli on julkaistu marraskuussa 2021 Helsingin Sanomat, Mielipide

YKn vammaisten ihmisten oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa säädetään vammaisen oikeudesta valita asuinpaikkansa, kenen kanssa hän asuu ja miten hän asuu. Tätä tukee vahva suomalainen vammaislainsäädäntö, jossa säädetään asumisessa tarvittavan yksilöllisen avun ja tuen järjestämisen valvollisuus kunnille.

Suuret kehitysvammalaitokset on Suomesta lakkautettu. Laitosmainen tapa järjestää asuminen tuntuu edelleen elävän. Medikalisaation mukaiset hoivakäytänteet ohjaavat kehitysvammaisten ihmisten asumisen järjestämistä. Kehitysvammaisten asumisen järjestäminen ei useimmiten edellytä sairauden lailla hoitamista ja hoivaa. Kehitysvammainen ihminen tarvitsee asumisessaan yksilöllisiin tarpeisiinsa perustuvaa apua ja tukea, jolla mahdollistetaan hänelle itsenäinen elämä.

Tarvitaan kohtaamista, läsnäoloa, rinnalla kulkemista, sopivassa määrin ohjausta. Tuen tarve on kullakin kehitysvammaisella yksilöllinen. Siinä missä yksi pärjää arjessaan muutamilla viikottaisilla tukikäynneillä, saattaa toinen vammaisuutensa vuoksi tarvita ympärivuorokautista toisten ihmisten lähellä oloa ja tiheästi toistuvaa auttamista. Kaiken avun ja tuen tarkoituksena on varmistaa kehitysvammaiselle ihmiselle hänen omiin taitoihinsa perustuva itsenäinen elämä ja täysi osallisuus asuinyhteisössään.

Oikein mitoitettu apu ja tuki, aito ihmisen ja hänen tarpeidensa kohtaaminen sekä hänen perusoikeuksiensa kunnioittaminen, empaattisuus ja ymmärrys siitä miten ollaan ihmisenä ihmiselle ovat ne työkalut, joilla MOT-ohjelmassa 8.11. kuvailluilta järkyttäviltä ylilyönneiltä olisi voitu välttyä.  

Avun ja tuen järjestämisvastuussa olevat kunnat voivat tuottaa asumisen avun ja tuen itse tai ostaa sen yksityisiltä palveluntuottajilta. Suomessa avun tuen tuottaminen on markkinaehtoistettu ja kunnat ovat päätyneet toteuttamaan järjestämisvastuutaan hintakilpailun avulla.

Kilpailuttamisen ideologia perustuu siihen, että palvelu voidaan standardoida ja tuotteistaa. Kehitysvammaisen ihmisen avun ja tuen tarpeet ovat aina yksilöllisiä, eikä ole olemassa mitään standardiasiakkaita tai -tarpeita, jotka sopisivat johonkin palveluntuottajan konseptiin. Yksilöllistä apua ja tukea ei voida vakioida eikä vertailla. Suurtuotannon tehokkuusetuja kustannusten karsimiseksi ei siksi ole saavutettavissa.

Palvelun tarjoaminen tietoisesti liian halvalla hinnalla tai yksilöllisistä tarpeista piittaamatta on eettisesti arveluttavaa, moraalitonta ja koituu lopulta vammaisen ihmisen epäinhimilliseksi kohteluksi, kuten MOT-ohjelma todisti. Viime kädessä vastuu tästä on järjestämisvastuussa olevalla kunnalla, jonka vammaispalvelussa tunnetaan jokaisen vammaisen ihmisen yksilöllinen avun ja tuen tarve ja sen vaativuus. Rangaistuksetta ei voi selvitä sellainen palveluntuottaja, joka toimii lainvastaisesti, ihmisoikeuksia väheksyen ja inhimillistä kärsimystä aiheuttaen.