Kokemuksia sairaalasta

Sairaala asiakkaan ehdoilla – utopistinen unelmako?

• artikkeli on kirjoitettu tammikuussa 1999 ja sitä ei aiemmin tiettävästi ole julkaistu missään

Vaikeavammaisella pojallamme Markuksella (12 v.) on poikkeuksellisen pitkään jatkunut (lähes 10 vuotta jo) sitkeä ja hankala kurkunpääntulehdusoireisto. Sen seurauksena on vakava  hengenahdistus ja jatkona usein kuljetus lääkäriambulanssilla sairaalaan, jossa muutaman päivän osastohoito teholääkityksineen. Normaalissa tapauksessa tauti iän myötä häipyy. Nyt siis aina vaan jatkuu. Jo aiheutuneiden valtavien kustannusten vuoksi, oli järkevää yrittää selvittää tilannetta tarkemmin. Koska veljellään Robinilla on kokonaisuutena jokseenkin samanlainen taudinkuva, päätettiin hoitavassa yksikössä, Folkhälsanin kuntoutusosastolla kirjoittaa molemmille pojille lähete Allergiasairaalaan alan parhaalle asiantuntijalle.

Kutsun saatuamme ilmoitimme, etteivät poikamme voi lainkaan (lukuisista eri syistä, joita ei tässä syytä ryhtyä erittelemään tarkemmin) yöpyä sairaalassa, vaan tulemme heidän kanssaan ainoastaan päiväpotilaiksi. Esitimme myös selkeästi sen, että kaikki tarvittavat kokeet olisi syytä tehdä saman päivän aikana, koska muutoin perheemme pakostakin kurinalainen ohjelma menisi tarpeettomasti epäjärjestykseen. Näin sovittiin puhelimessa.

Saavumme syyskuun 14. päivä kutsuttuun aikaan osastolle. Itse olen järjestänyt töistä vapaapäivän, kouluun on ilmoitettu, poikien henkilökohtaiset kouluavustajat on vapautettu täksi päiväksi, poikien kuntoutukset peruttu ja kahden sisaruksen meistä riippuvat kuljetukset järjestetty, harrastukset peruutettu. Osastolla vallitsee rauhallinen ja odottava tunnelma. Kirjoittaudumme sisään ja jäämme odottelemaan leikkihuoneeseen. Pian meille käy ilmi, ettei nyt heti tapahdu mitään, mutta voimme odotellessa majoittua pojille varattuun huoneeseen. Ilmoitamme jo tiedossa olleen asian, etteivät pojat jää yöksi, jolloin henkilökunta näyttää hämmästyneeltä. Tunnin odottelun jälkeen meitä saapuu haastattelemaan sairaanhoitaja, jonka kaikkiin kysymyksiin vastaukset löytyi lähetteestä. Pian käy ilmi, että tälle päivälle ei ole suunniteltu muuta ohjelmaa. Sairaalassa on ajateltu  pitää poikia siellä koko  viikon. Jokaiselle päivällä on kaavailtu joku yksittäinen tutkimus. Mihin oli unohtunut puhelimessa etukäteen sovittu?

Varsin pian selviää, ettei osastolla ole resurssejakaan (henkilökuntaa) hoitaa jatkuvaa valvontaa vaativia veljeksiämme. Oletetaan, että vanhemmat jäävät myös yöksi. Vaadimme kaikki suunnitellut kokeet tehtäväksi saman päivän aikana ja tahdomme myös päästä lääkärin puheille.

Toimelias, täällä erikoistumisopintojaan suorittamassa oleva  tamperelaislääkäri panee tuulemaan ja niinpä siirrymme vauhdikkaasti paikasta toiseen erilaisiin testeihin ja tutkimuksiin. Kaikki muu tuntuu onnistuvan saman päivän aikana, mutta eräs tietokoneperusteiseen keuhkojen tutkimukseen (nimeä en muista) on pojille varattu ajat marraskuulle – ja tietenkin eri päiville. Ilmoitamme, ettei se mitenkään onnistu ja loppujen lopuksi samalta päivältä löytyy molemmille aika vasta tammikuun 15. päivä. Välillä haukkaamme välipalaa kafeteriassa, josta ei löydy maidottoman dieteetin Robinille muuta maidotonta kuin lakritsa ja banaani. Olemme allergiasairaalassa!

Perjantaina 15. tammikuuta saavumme jälleen kutsuttuun aikaan allergiasairaalaan pitkään odotettuun kokeeseen. Taas on raivattu tilaa sairaalapäivää varten. Otettu töistä ja koulusta vapaata, peruutettu kuntoutukset jne. jne. Kymmenessä minuutissa meille ja tutkimusta tekevälle hoitajalle selviää, ettei pojille voida tällaista tutkimusta lainkaan tehdä. He kun eivät osaa olla 20 sekuntia hiljaa paikallaan, eivätkä hengittää rauhallista sisään ulos hengitystä suu tiiviisti edessä olevan putken ympärille puristettuna. Pyydämme saada tavata lääkärin, jottei päivä menisi ihan hukkaan.

Tällä kertaa lääkäri on tullut tänne harjoittelemaan Kuopiosta. Sutjakkaasti sovimme hänen kanssaan muutamista verikokeista ja siirrymme alakertaan odottelemaan vuoroamme laboratoriossa. Odotellessa haemme kafeteriasta evästä. Tällä kertaa löytyi Robinille sopiva pasteija, joka olikin talon viimeinen.

Tällaista on lapsipotilaan arki suomalaisessa sairaalassa. Ei puhettakaan asiakaslähtöisyydestä. Ohjelma suunnitellaan sairaalan rutiinien mukaan. Niin kuin on aina tehty. Kaikki meidän pojille tehdyt tutkimukset ja testit olivat mainiosti polikliinisesti hoidettavissa. Niiden suorittamiseen ei tarvita kallista osastolla makuuttamista. Miksi sairaaloissa oletetaan, että vanhemmat voivat mielin määrin oleilla lastensa kanssa sairaaloissa. Lääkärit vaihtuvat joka käynnillä ja aina tuntuu että on aloitettava alusta. Me saimme vaikeaksi koetussa ongelmassamme lähetteen parhaalle mahdolliselle alan erityisasiantuntijalle ja saimmekin tavata kaksi erikoistumassa olevaa vierailijaa. Luvatusta alan parhaasta asiantuntijasta näimme vain nimikirjoituksen kotiin tulleessa epikriisissä. Jossakin matkalla tapahtui varmaan informaatiokatkos. Vastausta emme peruskysymykseemme saaneet. Sen sijaan jälleen kerran turhautumisen tunteen ja pahaa mieltä. Ja me olemme sentään ”alan ammattilaisia”. Tätäkö sairaalalaitos Suomessa haluaa asiakkailleen antaa?

Helsingin kotisairaalat on säästettävä

• Artikkeli on julkaistu lokakuussa 2003 Helsingin Sanomat, Mielipide

Helsingissä on meneillään valtava sairaalamuutto. Potilaita siirretään sairaalasta toiseen sen mukaan mihin on päätetty sijoittaa akuuttisairaanhoito tai pitkäaikaishoito. Muutos koskee satoja sairaansijoja ja sen myötä myös työntekijöitä, jotka siirtyvät osastojen mukana. Kaiken takana on näkemys siitä, että tehokkuutta lisätään ja rahaa säästyy. Operaatio on osa palvelurakenteen muutosta, jota on tehty Helsingin laitoshoidossa jo useita vuosia. Tehtyjen selvitysten mukaan Helsingissä sairaaloissa hoidetaan ja sairaaloihin sijoitetaan vieläkin sellaisia potilaita, jotka muualla Suomessa asuvat erilaisissa muissa ympärivuorokautisissa, valvotuissa hoitoyksiköissä. Helsingissä siis hoidetaan tarpeettoman raskaasti ja se tulee liian kalliiksi. Nyt toteutettavalla muuttorallilla tavoitellaan lähes 200 sairaansijan vähennystä pitkäaikaishoidosta. Säästöä on tästä laskettu tulevan yli 7 miljoonaa euroa.

Muutokseen on kytketty mukaan myös huolella rakennettu kotisairaalatoiminta, jota Helsingissä on tällä nimikkeellä ollut kymmenkunta vuotta. Kotisairaala on noussut yhdeksi merkittäväksi palvelumuodoksi – eikä vähiten sen edullisuuden vuoksi. Silloin kun se hoidon toteuttamisen kannalta on mahdollista, on kotisairaala potilaankin kannalta varmasti paras vaihtoehto. Potilaalla on turvallinen tuttu ympäristö ja omaisten tuki, joiden merkitystä potilaan kokonaisvoinnin kannalta ei kukaan voi väheksyä. Usein kotisairaala on myös potilaan viimeinen sairaala – saattohoitokin voidaan toteuttaa kotisairaalassa. Kotisairaaloiden toimipisteet Helsingissä keskitetään Laakson, Herttoniemen ja Malmin sairaaloihin. Nyt niitä vielä löytyy edellä mainittujen lisäksi myös Kivelästä, Koskelasta ja Myllypurosta. Keskittämisellä haetaan säästöä.

Kokemukseni kotisairaalasta on varsin tuore – ja yksinomaan positiivinen. Helsingin Töölössä asunut 83-vuotias äitini hoidettiin elämänsä kolme viimeistä viikkoa Kivelän kotisairaalan turvallisessa hoidossa. Aamuin ja illoin kävi kotona kotisairaalan sairaanhoitaja ja siinä välissä kotipalvelun työntekijä. Ammatti-ihmisiä tukemaan organisoiduimme me viisi jälkeläistä perheinemme. Äitimme sai olla kodissaan ja liikuntarajoitteinen isämme saattoi olla jatkuvasti lähellä. Myös meillä muilla lähiomaisilla oli mahdollisuus viipyä pitkiäkin aikoja äidin sairasvuoteen äärellä. Lääkäri teki kotikäyntejä tarpeen mukaan ja hoiti samalla käynnillä myös isän. Mahdollinen lisäapu oli puhelinsoiton päässä ja paikalla tarvittaessa muutamassa minuutissa. 

Sairauden edetessä ja meidän omaisten epävarmuuden kasvaessa saatiin sairaanhoitajien hoitokäyntejä lisätyksi. Vain toivomus meiltä omaisilta riitti. Alkuun lisättiin keskipäivään yksi käynti ja kohta tarvittiin yöpartiotakin kahdesti yössä. Kaikki järjestyi heti – jo samana päivänä. Kotisairaalan henkilökunta oli ammattitaitoista, ystävällistä, työlleen omistautunutta ja antoi kiireettömän vaikutelman. He myös keskustelivat meidän lähiomaisten kanssa hoidosta ja antoivat meille ohjeita. Alueella paljon liikkuvina heitä tapasi myös lähistön kaduilla vaikkapa kauppareissulla. Toimivaa ja luontevaa yhteistyötä parhaimmillaan. Äitimme lähdön hetki tuli hyvässä ja turvallisessa hoivassa, joka mahdollisti myös lähiomaisten osallistumisen ja lähellä olon. Kotisairaalan hoito oli mielestämme henkilökohtaista, ystävällistä, yhteistyöhakuista, hienotunteista ja ihmisarvoa kunnioittavaa.

Mutta mikä on tilanne, jos aiottu keskittäminen toteutuu? Kuinka paljon enemmän hoitajien potilaille tarkoitettua aikaa kuluu paikasta toiseen siirtymiseen, liikennevaloissa ja liikenneruuhkissa seisoskeluun, bussin tai raitiovaunun odotteluun tai parkkipaikkojen hakuun? Kuinka kiireettömän vaikutelman he voivat potilaalle ja omaisille enää antaa? Miten käy potilaan kokeman turvallisuuden tunteen, jonka merkitystä asiantuntijalääkäri Klas Winell’kin Vieraskynä-kirjoituksessaan (HS 10.11.) kovasti painotti.

Kivelän kotisairaalan henkilökunnan mukaan heidän jaksamisensa perustuu hyvään työyhteisöön ja sen antamaan tukeen sekä kahdessa vuorossa ja yöpartion tuella, oikein mitoitetulla miehityksellä toimivaksi koettuun työaikajärjestelmään. Tämä huolella rakennetun kokonaisuuden toimivuus on uhattuna jos hyvin toimiva ja jäseniään oikealla tavalla tukeva työyhteisö hajotetaan tai yhdistetään toisen kanssa suuremmaksi kokonaisuudeksi ja siirrytään ”yhdenmukaisuuden” – niin kuin nyt on ilmoitettu – nimissä tekemään kolmivuorotyötä?Kotisairaala on hieno ja sensitiivinen työmuoto, joka perustuu läheisyyteen, henkilökunnan jaksamiseen sekä potilaan ja hänen omaistensa kanssa tehtävään yhteistyöhön. Toiminnan uudelleenorganisointi – jos sellaiseen on edes mitään tarvetta – on tehtävä henkilökunnan sekä potilaiden ja heidän omaistensa näkemyksiä ja kokemuksia kuullen ja kunnioittaen. He kun ovat tämän toimintamuodon ainoita asiantuntijoita.