Toistakymmentä vuotta sitten kotikuntamme päättäjät haastettiin yhdeksi lyhyeksi rupeamaksi kokemaan kunnan keskustaajaman esteettömyyttä. Paikallislehdet kutsuttiin todistamaan tapahtumaa ja sen seurauksena lehtien palstoilla esiteltiin kuvakavalkadia hymyssä suin ja iloisin ilmein siistissä jonossa pyörätuoleja kelaavista päättäjistä. Olivat ajelunsa aikana monessa kohtaa omakohtaisesti kokeneet ongelmia kulkupelinsä kanssa, mutta nehän olivat heidän kohdallaan vain tilapäisiä esteitä. Jo saman päivän aikana liikkuminen heidän kohdallaan taas sujui esteettömästi, heti pyörätuolista pois noustua.
Toista on kun esteellisyys on pysyvämpi vastus. Liikkuminen ei silloin ole itsestään selvyys eikä myöskään hymy herkässä. Ei tarvita kovinkaan kummoista pykälää kulkureitille, kun sen jo esimerkiksi pyörätuolin etupyörässä tuntee matkaa hankaloittavana esteenä. Aina ei ole edes kysymys siitä, että matka pelkästään hankaloituisi – este saattaa kirjaimellisesti ja konkreettisesti myös kokonaan estää aikomuksen kulkea paikasta, jossa normaalisti liikkuvat kansalaiset voivat jatkaa matkaansa edes huomaamatta mitään tavanomaisesta poikkeavaa.
Vaikka omassa perheessämme olemme kahden pyörätuolin käyttäjän kanssa tottuneet kaikenlaisiin esteisiin, oli minulla vuosia sitten tilaisuus monella tavalla silmiä avaavaan kokemukseen isäni kohdalle osuneen uudenlaisen elämäntilanteen kautta.
Nyt jo edesmennyt isäni joutui omakohtaisesti kokemaan kaupunkiympäristön monenlaisen esteellisyyden jouduttuaan viimeisiksi vuosikseen monien vaiheiden jälkeen yksijalkaiseksi pyörätuolin käyttäjäksi. Hän muutti silloin asumaan Helsingin Töölöön, ihan tavalliseen kaupunkimiljööseen, paikkaan jota kukaan normaalisti liikkumaan kykenevä ihminen ei ikimaailmassa olisi kutsunut esteelliseksi.
Ensimmäinen havainto tässä asuinympäristössä oli se, että kotitalo sijaitsi mäen päällä. Ei siinä kovin kummoista mäkeä missään ollut silmin havaittavissa, mutta pyörätuolilla liikkuva – tai häntä avustava, kuten tässä tapauksessa ehkä pikemminkin oli kysymys – pystyi joka kerta kotia lähestyttäessä varsin pian havainnoimaan sen, että mistä tahansa suunnasta taloa lähestyttäessä, voimat olivat aikamoisella koetuksella. Hikeä pukkasi, vaikka miten rauhallisesti yritti taivaltaan taittaa.
Omaishoitajana ja isän pääasiallisena avustajana toimineen äitini kuoleman jälkeen isälle saatiin sosiaalitoimen kautta hankituksi sähkömopo ulkona liikkumista ja asiointia helpottamaan. Nyt ei enää mäki tuntunutkaan pahimmalta esteeltä, koska sähkö kuljetti sitä pitkin aivan yhtä leppoisasti kuin tasamaallakin. Mutta melko pian kykenimme tekemään havaintoja yksin tällaisella menopelillä liikkuvan asioinnin ongelmista. Pankkiautomaatille ei tahtonut millään päästä tarpeeksi lähelle ja joka ikisessä kadunylityksessä tuntui tulevan ongelmia, koska jostain syystä jalkakäytäviltä kadulle löytyi risteysten alueella yleensä vain yksi kohta, jolta pääsi tasaisesti yli.
Lähikauppoihin ei ollut mitään asiaa, koska niiden sisäänkäynnit aina sijaitsivat muutaman kivirappusen päässä. Koko Töölön alueelta löytyi yksi ainoa päivittäistavarakauppa, johon pystyi ajamaan sähkömopon sisään, mutta sielläkin olivat neliöt niin tehokkaassa käytössä, että isäni kulkureitin pystyi kaupassa selkeästi näkemään hänen jälkeensä hyllyiltä pudonneiden tavaroiden perusteella. Kapeilla käytävillä ja tiukoissa mutkissa tuntui mahdottomalta kulkea vahinkoa aiheuttamatta.
Kirkkoonkaan ei päässyt ilman apua. Töölön kirkko on rakennettu ihan oikeasti jyrkän mäen päälle ja kirkkosalikin sijaitsee vielä toisessa kerroksessa, johon ei ole minkäänlaista hissiyhteyttä. Oman hankaluutensa tällä sähkömopolla liikuttaessa aiheuttivat kaikenlaiset painanteet ja kuopat matkan varrella, koska niissä mopo saattoi herkästi kallistua, jopa kokonaan kaatuakin.
Esteellisyys on pienestä kiinni. Sitä ei aiheuta vammainen ihminen, vaan aina hänen ympäristönsä. Olisi tavattoman hyödyllistä’, että kaikkialla järjestettäisiin päättäjille silloin tällöin tilanteita omakohtaisesti havainnoida ympäristön esteettömyyttä – vaikkapa vain yhden iltapäivän verran. Kun sen itse kokee, sen vasta ymmärtää.
JYRKI PINOMAA 