Tässä tekstissä käytän molempia kotimaisia kieliä vuorotellen, mutta ilman käännöksiä – utan att översätta. För mig är tvåspråkigheten bland annat det att var och en får använda sitt eget språk.
Vaaleissa puhutaan usein arvoista. Vaalikoneissa meitä ehdokkaita ”jallitetaan” monilla arvokysymyksillä. Kokoomus on aina tunnettu koti – uskonto – isänmaa -puolueena. Monille meille kokoomuksen ehdokkaille, aivan kuten myös kannattajillemme nämä ovat ikään kuin itsestäänselvyyksinä otettavia arvoja, mutta kuinka usein lopulta itse pysähdymme näiden perusarvojemme äärellä. Koti ja isänmaa ovat helppoja, mutta miten suhtaudumme uskontoon?
Vaalipäivään on aikaa tasan viikko. On viimeinen sunnuntai ennen vaaleja. Minun ikäpolveni ihmisille sunnuntailla on ollut erityinen merkitys. Erityinen merkitys on ollut myös vaalisunnuntailla.
Siksi haluan käyttää tämän harvinaisen tilaisuuden ja kirjoittaa muutaman ajatuksen teksteistä, joita olen kohdannut rukouksissa.
Utan att vara speciellt troende människa, känner jag för att skriva hur jag har upplevt och upplever några bönetexter nu när det är sista söndagen före valdagen. Nästa söndag är valkampanjen slut.
Vaalipäivänä ei sovi enää kampanjoida. Siksi kirjoitan näistä tänään, sunnuntaina ennen vaalipäivää. Mutta nyt itse asiaan. Hur har jag upplevt vissa bönetexter? Miten nämä tekstit minua puhuttelevat?
Olen syntynyt vuonna 1955, nuorimmaisena viidestä lapsesta, kahdelle sodat kokeneelle vanhemmalle. Kun siirrän omat ajatukseni omaan lapsuuteeni, muistan erittäin elävästi sen, että omalla kohdallani vahvaa turvallisuuden tunnetta antoi iltarukous. Erityisesti lapsena se iltarukous, jonka muistan äitimme meille viidelle lapselle opettaneen. En ajattele isänkään uskonnoton millään muotoa olleen, mutta nuorena upseerina hän ei välttämättä ollut edes aina kotona iltaisin, joten varmaan on luonnollista, että erityisesti liitän muiston iltarukouksesta äitiini.
”Levolle laske Luojani
armias ollos suojani
aamulla jollen nousiskaan
taivaaseen tullos noutamaan.
Aamen”
Ei varmasti monellekaan iltarukouksia kokeneelle mikään tuntematon iltarukous. Säkeet, jotka tuosta rukouksesta itse kukin muistaa, voivat toki poiketa tuosta äsken lausumastani, koska samasta tutusta rukouksesta on sanoitukseltaan monta erilaista versiota.
Lapsena en muista juurikaan kiinnittäneeni huomiota rukouksen sanojen merkitykseen. Tärkeintä näin jälkikäteen ajatellen kaikessa saattoi hyvinkin olla sekin, että rukouksen lukeminen antoi illalla juuri nukkumaan käydessä hetken kahdenkeskeistä, ihan yksityistä aikaa äidin kanssa. Juuri sen hetken äiti kuului ainoastaan ja vain minulle, eikä minun tarvinnut häntä jakaa neljän sisarukseni kanssa.
Tunsin juuri ennen nukahtamista saavani sellaista jakamatonta huomiota, jota me ihmiset elämässämme usein osaksemme tavoittelemme.
En annan bön som jag kopplar ihop med min underbara barndom i Sveaborg har sin ursprung i scoutrörelsen. Vi flyttade till Sveaborg när jag var tre år gammal och således börjar mina minnen därifrån. I Sveborg var “alla” med I scouter, såväl flickor som pojkar.
Suomenlinnan merisudet oli se partiolippukunta, johon muistojeni mukaan kuusivuotiaana liityin. Tuohon aikaan uskonto oli ihmisten elämässä aivan toisenlaisessa asemassa kuin mitä se on tänään. Uskonto oli osa yhteisöllisyyttä, se oli läsnä kaikkialla, kuitenkin siten, että se kaikki tuntui varsin luontevalta, myöskin pakottomalta osalta elämäämme.
Kuuluin partiossa kolkkapoikiin ja tapaamisiimme kuului aina loppurukous, jolloin seisottiin sillä tavoin piirissä, että otimme toinen toisiamme ristiotteella käsistä kiinni. Se oli ruokousasento. Itse rukoustekstin olen ensi kerran siis oppinut ollessani kuusivuotias. Muutimme pois Suomenlinnasta ollessani melkein yksitoista – muistan tuon rukouksen tekstin edelleen:
”Rakas isä taivahassa, kuule pyyntö tää
Auta etten maailmassa unhoittaisi ystävää
Suo mun lupaukset täyttää, olla iloks’ kodille
Joka hetki oikein käyttää, turvallisna suojassas.
Aamen.”
Nuo lupaukset luonnollisesti myöskin liittyivät partiolupaukseen. Mutta olla iloks’ kodille – mikä kaunis ihanne kenelle tahansa nuorelle ihmiselle. Jotakin sellaista, jonka soisi edelleeen elävän.
Mutta takaisin iltarukoukseen.
Kun meidän perheeseemme täällä Vihdin Ruskelassa syntyi ensimmäinen lapsi jokseenkin 37 vuotta sitten, halusin antaa myös hänelle alusta saakka tätä tärkeäksi kokemaani rukouksen, erityisesti iltarukouksen turvallisuuden tunnetta – ja luonnollisesti samalla tavalla kuin olin sitä itse kokenut lapsena omalta äidiltäni saavani.
Min hustru Manne tyckte lika som jag. Också hon hade fått lära sig en aftonbön av sin mamma. Och aftonbön gällde såklart inte enbart vårt förstfödda barn, vi läste den till alla fyra. I en tvåspråkig familj är det naturligt att vardera förälder läser aftonbön på sitt eget språk. Jag läste ”Levolle laske Luojani”, men när barnens mamma var i turen lästes en anna bön:
”Gud som haver barnen kär
se till mig som liten är
vart jag mig i världen vänder
står min lycka I Guds händer
Lyckan kommer, lyckan går
den Gud älskar, lyckan får.
Amen.”
Varmasti jo ruotsin kieltä taitavat tekivät havainnon siitä, että rukouksen sisältö on aivan toisenlainen kuin tuossa ”Levolle lasken Luojani” –rukouksessa. Näinhän se on – ja kun paljastan, että tuo teksti löytyy suomeksi ”Ystävä sä lapsien” –virrestä, pääsevät loputkin teistä jyvälle tekstien eroavaisuuksista.
Lapsemmekin kykenivät nämä tekstien erot havitsemaan ja kävimmekin heidän kanssaan näiden kahden rukouksen sisältöjen eroavaisuuksista keskusteluja. Keskusteluja, jotka herättivät minut ajattelemaan, että annanko sittenkään turvallisuuden tunnetta lapsilleni tällaisella rukouksella, jossa ajatellaan juuri ennen nukahtamista sitä mahdollisuutta, etten aamulla nousiskaan – siis että yön aikana kuolisin.
Tällaisen keskustelun siivittämänä tuli luonnollisesti rationaaliselle aikuiselle tarve yrittää selvittää mistä moinen julman oloinen rukous on elämäämme päätynyt. Julmaksi sitä en ollut itse koskaan aikaisemmin kokenut, mutta kun lapsilla oli vertailukohtaa tuohon toiseen rukoukseen, jossa puhutaan onnesta ja sen tulemisesta ja menemisestä, niin tämä minun opettamani rukous asettui toisenlaiseen valoon.
Levolle lasken luojani –rukouksen alkuperä on amerikan englantilaisissa siirtokunnissa, josta rukouksen teksti on ensimmäisen kerran vuonna 1784 kirjattu englannin kielellä. Kyse on siis alun perin lähes 240 vuotta vanhasta tekstistä.
Suomeksi se on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1860 Rietrikki Polénin toimittamassa lastenlehdessä Varpunen. Suomentaja on tuntematon. Mutta suomen kielelläkin puhutaan siis jo yli 160 vuotta vanhasta tekstistä, joka tietysti tulisi asettaa omaan aikakauteensa ja miettiä sen sanomaa sen pohjalta.
1860-luvun Suomessa ei ollut ollenkaan tavatonta, että lapset joutuivat kohtaamaan kuolemaa – ja siis jopa ihan omassa kodissaan. Ei ollut mahdotonta sekään, että kuolema korjasi pois omia sisaruksiakin. Tätä taustaa vasten tämän vanhan rukouksen teksti ei ole ollenkaan omituinen. Sen ajan lapsille se varmasti on antanut sitä lohtua, jota se on tarkoitettukin antamaan. Lapset ovat voineet kokea iltarukouksen myötä olevansa turvassa.
Meitä ympäröivä yhteiskunta muuttuu ja sen myötä myös yhteiskunnassa vallitsevat olosuhteet ja käsitteet, joilla olosuhteita selitämme. Pitäisikö myös rukouksen muuttua?
Denna fråga påminner mig om en annan bön, vars text kom till mitt liv först när jag hade fyllt femtio år. Texten finns fortfarande i vårt kök inramad i en liten fotoram. Min svärmor har själv skrivit texten på en papperslapp och sedan ramat in den. Jag har ingen aning om varifrån hon hade fått texten, men den är väldigt tilltalande. Jag brukar tänka på den speciellt då när det känns att livet är alltför utmanande. Sådana stunder har det funnits många under åren. Så här lyder den texten:
”Jag bad en bön då jag var ung:
Gud, gör min börda mindre tung!
Jag åldrats, nu på äldre dar
en annan bön jag haft:
Låt bördan vara som den var,
Men ge mig mera kraft!”
Kauniisti sanoitettu ajatus siitä, miten suurta taakkaa elämässään kantamaan joutuva ihminen lopultakin taakastaan selviää, kunhan saa jostakin voimia taakan kantamiseen. Mutta edelleen, takaisin iltarukousperinteeseemme.
Kuten jo edellä totesin, iltarukoukset luettiin meillä kaikille lapsille. Siis myös kehitysvammaisille pojillemme Markukselle ja Robinille. Jossakin vaiheessa rukous äidin tai isän lukemana jää normaalikehityksen myötä lapsilta pois ja he sitten omassa elämässään joko jatkavat sitä taikka tekevät toisenlaisen päätöksen.
Markuksen ja Robinin kohdalla rukouksen lukeminen kuitenkin jatkuu edelleen, vaikka pojat ovat jo 35 ja 30 vuotiaita.
Iltarukouksen hetki on se hetki illasta, jonka jälkeen pojat ovat oppineet hiljentymään ja vähitellen nukkumaan. Se on aina ollut tärkeä osa niitä selkeitä rakenteita, joista heidän päivänsä muodostuvat. Heille rukouksen on iltasadun jälkeen – joka siis sekin edelleen luetaan – lukenut vaimoni ja siis tuon ”Gud som haver” –rukouksen ruotsiksi.
Tämä tapa kulki heidän mukanaan myös heidän muuttaessa täältä lapsuuden kodistaan. Suuri onni meille oli, että tuolloin heidän muuttaessa talossa aloitti yöhoitajana heille entuudestaan tuttu hoitaja, joka halusi ylläpitää iltarukousperinnettä.
Några dagar efter det att Markus och Robin hade flyttat in, hade en mamma till deras granne en kväll varit på besök i huset hos sin dotter. Hon kände pojkarna väl och på väg ut från huset råkade hon titta in hos pojkarna just när nattsköterskan höll på laga dem isäng. Mamman började ursäktande backa ut, men nattsköterskan bad henne komma in. Markus och Robin blev också glada att se henne och ville att hon skulle stanna. Så hon satt sig ner. De hade redan läst kvällssagan och nattsköterkan började läsa aftonbönen.
Markus och Robin lyssnade under tystnad och stämningen i rummet var vacker, på något sätt högtidlig. Ljuset som på ett nästan mystiskt sätt föll in i rummet mellan gardinerna bidrog till högtidligheten.
Efter aftonbönen lämnade mamman rummet och kände att hon måste genast ringa till oss och berätta vad hon just hade upplevt med pojkarna. Tårarna rann ner längs med hennes kinder när hon berättade till oss att hon upplevede att Markus och Robin var i trygghet.
Pojat siis olivat turvassa. Mitä muuta me vanhemmat koskaan omien lastemme osalta odotamme. Haluamme, että he ovat turvassa. Haluamme, että heitä ei mikään uhkaa
Perheet ovat erilaisia. Perheillä on kaikilla omia tapoja ja tottumuksia, jotka luovat ja tuovat turvaa kaikille perheen jäsenille. Tästä vanhemmuudesta varmasti pitkälti on kysymys, haluamme luoda ja tuoda turvaa jälkeläisillemme. Jokaisella perheellä on sen toteuttamiseksi oma tapansa ja sitä tapaa meidän kaikkien tulee aina kunnioittaa.
Kaikkea tätäkin haluan olla tulevassa hyvinvointialueen valtuustossa kanssavaltuutetuilleni muistuttamassa. Kun ymmärrämme erilaisten ihmisten erilaisia elämäntilanteita ja ymmärrämme ihmisten erityisyyden, ymmärrämme jotakin ihmisyydestä. Se tekee meistä viisaampia päättäjinä.
JYRKI PINOMAA 