Muistoja koronakurjuuden alkukuukausilta

Kaksi vuotta sitten, perjantaiaamuna kuudentena maaliskuuta, vähän ennen kello kahdeksaa veljekset Markus ja Robin, nostettiin invataksin hissillä kotitalomme pihalla pyörätuoleissaan tutun taksin kyytiin. Vuosien ajan jokaviikkoiseen rutiiniin kuulunut yhden yön vierailu täällä poikien lapsuudenkodissa oli siltä erää ohi ja tiedossa oli meidän vanhempien viikon mittaisen lomamatkan vuoksi kahden viikon paussi ennen seuraavaa tiedossa olevaa vierailua. Saman aamun Helsingin Sanomissa kerrottiin Viikin normaalikoulun neljä luokkaa asetetun kotikaranteeniin, koska yhdellä koulun oppilaista oli todettu koronavirustartunta. Elämä Suomessa jatkui muutoin normaalina. Itse heräsin tuohon perjantaihin Pariisissa, jossa olin ollut kolme päivää kokoustamassa yhdessä Inclusion Europen jäsenjärjestöjen toiminnanjohtajien kanssa.

Palasin Suomeen Finnairin iltapäivälennolla. Manne oli minua vastassa lentoasemalla ja majoituimme yöksi lentokenttähotelliin, koska lauantaiaamun varhaisina tunteina nousisimme taas Finnairin koneeseen, joka lennättäisi meidät viikon lomamatkalle Espanjaan, Atlantin puoleiselle rannikolle, lähellä Cadiz’in satamakaupunkia.

Vain viikkoa myöhemmin kaikki oli toisin.

Seuraavan perjantain Helsingin Sanomien pääotsikko huusi koko aukeaman leveydeltä ”Kaikki muuttui vuorokaudessa”. Saman aukeaman uutisotsikot kuvailivat tilannetta kertomalla ruisleivän ja wc-paperin loppuneen useista kaupoista, Helsingin pörssin romahtaneen kymmenen prosenttia, Helsingin IFKn pelanneen JYPiä vastaan tyhjälle katsomolle, ulkoministeriön kehottaneen välttää kaikkea matkustamista ulkomaille ja hallituksen kutsuneen eduskuntaryhmät koolle neuvottelemaan valmiuslain käyttöön ottamisesta. Ulkomailta palaavien edellytettiin noudattavan Suomeen paluun jälkeen kahden viikon kotikaranteenia.

Me olimme viimeistä päiväämme vielä Espanjan auringossa. Paluulento Helsinkiin oli myöhään lauantai-iltana. Kuulimme paikallisia uutisia maan julistamisesta poikkeustilaan ja sen mukaisesti julistettavasta yleisestä ulkonaliikkumiskiellosta. Kotoa saimme tiedon poikien kotiin eristämisestä ja työkeskuksen sulkeutumisesta maanantaista alkaen. Ryhdyimme järjestämään Markuksen ja Robinin työkeskusavustajien siirtoa työskentelemään poikien kotona, jotta edes jonkinlainen säännöllinen toiminta ja arjen turvarakenne jatkuisi. Saimme saman päivän aikana kaikkien osapuolten hyväksynnän tälle järjestelylle. Ymmärsimme meitä koskevan kotikaranteenin lykkäävän poikien seuraavaa kotivierailua. Oletimme sen kuitenkin mahdollistuvan jo taas paluumme jälkeisen kokonaisen viikon torstaina, jolloin paussia edellisestä kerrasta tulisi suunnitellun kahden viikon sijaan kolme.

Paussi venyi lopulta kolmentoista viikkoon.

Kotiinpaluumme jälkeisenä maanantaina alkoi meille ja kaikille muillekin suomalaisille vähitellen tarkentua se uusi todellisuus, jota tulisimme epämääräisen ajan elämään. Tarkentumista edesauttoivat television päivittäiset iltapäivien suorat korona-lähetykset, jotka sisälsivät myös hallituksen tiedotustilaisuuksia. Varsin pian kävi selväksi se, ettei kukaan tuntunut ymmärtävän tämän viruksen käyttäytymistä ja siksi kaikki tuntui niin epävarmalta.  Tietoa suosituksistakin annettiin kansalle velvoittavina määräyksinä. Nämä olivat lisäksi lukuisten eri alojen asiantuntijoiden kertomina päivästä seuraavan jopa ristiriidassa keskenään.

Olimme itse saaneet todistaa Helsinkiin sunnuntai aamun ensi tunteina laskeuduttuamme, Helsinki-Vantaan lentoaseman kokoisesta valvomattomasta aukosta, muutoin paikoin ylimitoitetuilta vaikuttaneissa virukselta suojaamisen toimenpiteissä. Matkustajia oli Suomeen saapumisensa jälkeen hallituksen toimesta kehotettu noudattamaan tuota kahden viikon kotikaranteenia. Tästä ei kuitenkaan muistutettu mitenkään sen paremmin lennolla kuin lentoasemallakaan. Kukin sai saavuttuaan kenenkään estämättä tai ohjeistamatta hakeutua karanteeniinsa parhaaksi katsomallaan tavalla, jopa tuntikausia julkisilla kulkuneuvoilla eri puolille maata matkustamalla. Tämä aukko ammotti apposen auki lähes kaksi viikkoa, koska kukaan viranomaisista ei ollut ymmärtänyt sen tukkimisen kuuluvan vastuulleen.

Keskiviikkona, kahdeksastoista maaliskuuta päivätyllä kirjeellään poikien päivittäisestä avusta ja tuesta vastaava palveluntuottaja lähestyi meitä omaisia kertomalla, että 

”Kaikki vierailut on toistaiseksi kielletty

Vierailukielto koskee omaisia, läheisiä, asiakkaan henkilökohtaisia terapeutteja, avustajia ja muita vastaavia henkilöitä. Olemme jo aikaisemmin ohjeistaneet, että asiakkaidemme vierailut ja lomat omaisten tai tuttavien luona siirretään, kunnes koronavirusepidemia on laantunut ja vierailujen tekeminen on jälleen turvallista. Tästä huolimatta joitakin tehostetun asumispalvelun asukkaita on edelleen viety []kodilta pois. 

Kotilomat omaisten luo on kielletty! Jos omainen vastoin ohjeitamme ottaa asukkaamme kotiinsa lomalle, omainen vastaa itse omaisensa hoidosta ja huolenpidosta ilman kaupungin tai [palveluntuottajan] lisäpalveluja. Asiakasta ei voi tuoda takaisin[] kotiin vaan omainen hoitaa niin kauan kunnes koronapandemia on väistynyt.”

Ei ajatustakaan sille miten vaikea ja vaikeasti ymmärrettävä tämä tilanne on sekä monille asukkaille että heidän omaisilleen. Ei minkäänlaista myötätunnon sävyä. Ei ymmärrystä asukkaiden ja omaisten äkillisen eron herättämille tunteille. Ei toivomusta yhteisiin ponnisteluihin annettujen ohjeiden noudattamisesta. Ei mitään yhteistyön tarjousta tai ehdotusta. Ei ilmausta siihen suuntaan, johon pääministeri meihin päivittäisissä tiedotustilaisuuksissaan oli sinnikkäästi ja empatiakykyä osoittaen uskoa valanut ”yhdessä tästäkin selvitään”.

Aloimme selvitellä mahdollisuutta yhteyksien pitämiseen poikien käyttöön hankkimamme iPadin kautta. Laite oli varsin pitkään ollut vailla käyttöä, joten vuosia sitten siihen ladatut sovelluksetkin edellyttivät ensin päivityksiä. iPad saatiin käyttökuntoon ja Skype-yhteys avatuksi. Sen kautta avautuva kuvayhteys oli kuitenkin enimmäkseen pysähtynyt kuva, mutta ääni sentään tuntui kulkevan. Puhumattomien poikiemme kanssa keskusteltaessa juuri näkeminen oli ensisijaisen tärkeää, jotta myös ilmeet, eleet ja heidän käyttämänsä tukiviittomat tukisivat oikealla tavalla kommunikaatiota. Mobiililiittymän päivittäminen tehokkaammaksi lisäsi laitteen suorituskykyä kuvapuhelimena. Henkilökunta oli totutettava laitteen käyttöön.

Alun kompuroinnin jälkeen kuvayhteys vihdoin toimi moitteettomasti. Päivittäisten videopuhelujen aikana kävi selväksi poikien jatkuva ja periksi antamaton viesti meille: ”Haluamme kotiin”. 

YLEn Perjantaidokkari ilmoitti aikeistaan tuottaa kevään viimeisen lyhytdokumentin korona-viruksen aikaisesta yhteydenpidosta ja pyysi meidät yhtenä esimerkkinä mukaan ohjelmantekoon.

Viikkojen jälkeen toukokuun alkupuolella, palveluntuottajan vedotessa ministeriön ja THLn antaman ohjeistuksen lisäksi myös kotikuntien antamaan oheistukseen, ryhdyimme selvittämään oman kotikuntamme ohjeistusta palveluntuottajille. Tuohon aikaan vierailukieltojen lainmukaisuudesta käytiin myös vilkasta keskustelua sosiaalisessa mediassa. Twitterissä kodin sijaintikunnan vammaispalvelusta todettiin kotivierailuista, etteivät ne ole kiellettyjä. Samanlaista ohjeistusta oli palveluntuottajalle lähetetty myös kotikunnastamme ja toistettu sanatarkasti STMn juristin vierailuja koskevaa ohjeistusta; kotivierailuja ei voida kieltää.

Helsingin sanomat sai vinkin vierailuja koskevasta totaalikiellosta ja Flooranpäivän lehdessä otsikoitiin ”Kehitysvammaiset veljekset pidetty erossa vanhemmistaan maaliskuusta lähtien”.

Myös ihmisoikeusjuristit olivat hereillä ja lehden jutussa kerrottiin liikkumisvapauden riistosta kannellun viranomaisille. Svenska YLEn Spotlight-ohjelma kiinnostui aiheesta ja pyysi haastattelua.

Tiivis yhteydenpito muiden asukkaiden vanhempiin osoitti kaikkien olevan jo tämän viikkoja jatkuneen eristyksen suhteen jaksamisensa äärirajoilla. Hallitus alkoi vähitellen tiukan sulun jälkeen avata yhteiskuntaa. Toukokuun puolivälissä avautuisivat koulut, kesäkuun alusta olisi odotettavissa ravintoloiden avautumista ja alle viidenkymmenen hengen kokoontumiset olisivat mahdollisia.

Me omaiset päätimme yhteistuumin kirjelmöidä palveluntuottajalle ja vaatia heitä omassa toiminnassaan noudattamaan ministeriön yksiselitteisen selkeää vierailuja koskevaa ohjeistusta. Ensimmäiseen kirjeeseen vastattiin vanhoja ohjeistuksia toistellen. Toisella yrittämällä saimme viestiimme odotustemme mukaisen vastauksen. Kotivierailuja ei suositeltu, mutta niitä ei kiellettykään. Henkilökohtaisten avustajien ja terapeuttien työskentely asukkaiden luona mahdollistettiin.

Kesäkuun neljäntenä 2020 meillä liputettiin puolustusvoimain lippujuhlan lisäksi myös kolmentoista viikon eristyksen päättymistä. Meillä myös itkettiin jälleen näkemisen riemua ja pitkään kalvaneen eroahdistuksen poistumista. Tätä todistamassa oli – turvaetäisyydet huomioiden – YLEn Spotlight’in kahden hengen tiimi, joka teki ohjelmaa vammaisten ihmisten eristämisestä korona-aikana.