– tarinaa ja tuntemuksia terveydestä ja kokemuksia terveydenhuollon palveluista, osa 11.
Kun ryhdyin kirjoittamaan tätä tarinaa oli alkuajatuksenani muutamalla kirjoituksella kertoa kokemuksestani julkisesta terveydenhuollosta. Sinne pääsemisestä ja siitä, miten asiat sen jälkeen etenivät sujuvasti ja sukkelaan. Terveyskeskuksia niin paljon moititaan. Niihin pääsyä pidetään vaikeana. Niiden toimintaa arvostellaan äänekkäästi.
Oma kokemukseni puhui tätä vastaan. Halusin sen jakaa ja tehdä näkyväksi toisenlaisen näkökulman. Minussa on vuosikymmeniä asunut myös jonkinlainen järjestelmäkriitikko, joka haluaa arvioida yhteiskuntamme meille tuottamien palvelujen sujuvuutta. Positiivistakin arviota on lupa julkistaa ja julkaista. Sitä on hyvä julkistaa ja julkaista. Kokemukseni tähän mennessä läpi kulkemastani hoitopolusta ei kokonaisuutena ole kuitenkaan pelkästään positiivinen. Parannettavaa on. Palaan siihen tuonnempana.
Kirjoittamaan ryhtyessäni en osannut odottaa, että apua selkäkipuuni hakiessani, tulisi vastaan muitakin yllätyksiä, kuin terveyskeskuksen toimintaan liittyviä. En osannut odottaa, että kokemusteni kirjaaminen muodostuisi yli kymmenosaiseksi jatkokertomukseksi. Nyt voin todeta toisin. Joku on sanonut, että olisi parempi olla menemättä tutkimuksiin, löytävät kuitenkin sairauksia. Löytävät, jos on mitä löytää. Ja hyvä niin.
Hyvinvointialueita perustettaessa ja nyt niiden toimintaa käynnistettäessä korostuu kovasti perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon hoitoketjujen saumaton yhteistyö. Siis se, että sen tulee olla saumaton. Puhutaan myös sujuvista hoitopoluista. Hoitopolku alkaa minullekin tässä kohtaa jo hahmottua. Sen sujuvuudesta voi olla montaa mieltä.
Alkaa sillä olla jo pituutta. Erityisesti sen aikaulottuvuudella. Tuolta lähtöruudusta tähän päivään on tässä suhteellisen pienessä verkossa sukkuloitu jo runsaan kolmen kuukauden matka. Hoitopolun soisi, erityisesti asiakkaan näkökulmasta, olevan todella selkeä, sujuva ja sukkela. Sellainen, jossa asiakkaan kokemana vaihe seuraisi toista ilman odottelua ja viivästystä. Eikö sekin, asiakaskeskeisyys, ollut yksi hyvinvointialueiden toiminnan tavoitteista.
Odottamiseen on aikaa tällä minun matkallani eniten kulunut. On odotettu järjestelmän kaatumisen vuoksi, lääkärin vastaanottojan saamisen vuoksi, erikoissairaanhoidon lähetteiden hyväksymisen vuoksi, toimenpiteisiin kutsumisen ja niihin pääsemisen vuoksi, tutkimustulosten tulkitsemisen ja niiden kuulemisen vuoksi. Pisimmillään vaiheesta seuraavaan siirtymisessä on pelkkään odottamiseen mennyt yli kuukausi, lähetteestä toimenpiteeseen tai toimenpiteestä seuraavaan toimenpiteeseen jopa runsaat viisi viikkoa.
Viivästystä voi syntyä monestakin syystä. Sitä voi aiheuttaa asiakas itse, terveydenhuollon ammattilaiset, terveydenhuollon toimintatapa sekä järjestelmän ruuhkautuminen. Kaikilla on oma osansa hoitopolussa.
Tällä omalla hoitopolullani ensimmäinen viivästys johtui itsestäni. Olin tilaamassa aikaa laboratoriotutkimuksiin. Sopivana pidin varhaisen aamupäivän aikoja. Sellaisia ei ollut heti lähetettä seuraavina päivinä tarjolla. Siksi sopiva aika löytyi vasta edessä olleen ulkomaanmatkani jälkeen. Vastaanotolla käynnistä näytteenottoon kului aikaa kaksi viikkoa. Nopeimmillaan se olisi hoitunut jo seuraavana päivänä.
Missään muissa vaiheissa en itse ole valinnoillani vaikuttanut ajan kulumiseen. Päinvastoin, kun itselleni on tarjoutunut päätöksen paikka, olen aina sellaisessa kohdassa valinnut nopeimman mahdollisen tien.
Hoitopolku saadaan selkeämmäksi, sujuvammaksi ja sukkelammaksi lyhentämällä odotuksiin kuluvaa aikaa. Nyt edetään vaihe kerrallaan ja päätös polun seuraavasta toimenpiteestä tehdään vasta sen jälkeen, kun yksi vaihe on saatu kokonaan valmiiksi. Tällaisen toimintatavan vuoksi kuluu valtavan paljon aikaa.
Jokaisen vakavan sairauden epäilyn saaneen potilaan tarina todistaa kaikkein pahimmaksi odottamisen ja sen mukanaan tuoman jatkuvan epätietoisuuden. Ihmisen mieli toimii siten, että kaipaamme vastauksia. Nyt niitä vastauksia joutuu paikoin odottamaan todella pitkään.
JYRKI PINOMAA 